VII valtakunnalliset poikakuoropäivät. Lapuan tuomiokirkon poikakuoro, Chorus Cathedralis Iuniorum, Ynnin Pojat ja Ynnin Poikien Junnut Oulun tuomiokirkossa lauantaina 7.6.2003.
Poikakuoropäivien osanottajalista hupeni alustavasta puoleen, mikä oli harmi. Olisihan ollut hienoa saada kattavampi kuva maamme harvinaisimman kuoromuodon edustajistosta.
Tällaisten kuoropäivien kohdalla olisi ehkä poliittisesti korrektia vain pidättäytyä kehumisessa, mutta en voi vaieta, kun vieno pettymys kalvaa mieltä. Kuvittelin näet pienessä mielessäni, että nyt saisi kokea perinteistä poikakuorohurmiota: enkeliäänisiä poikasopraanoja ja suurmuodostelmien juhlavaa laulun hurmaa, mutta vähiin on hurma jäänyt.
Avajaisissa ei edes Finlandia saanut salia raikumaan, ja kirkossakin arkuus nosteli päätään alvariinsa.
Noora Katajan johtamanYnnin Poikien Junnujen kahdeksan nassikkaa avasivat konsertin Kikerpuun ja Nikkolan lauluilla. Vaikutelma jäi hieman heiveröiseksi, mutta kaipa se siitä, kunhan taitoja ja yhdessälaulukokemusta tulee lisää.
Jarkko Metsänheimon Lapuan tuomiokirkon poikakuoro myös aloitti arasti Delibesin Kyriellä, mutta jopa tuli yllätys siirryttäessä kotimaiseen lauluaineistoon! Kuin suorastaan kuoronjohdon oppikirjasta esimerkki siitä, miten teosvalinta vaikuttaa tulkintaan.
Tuomo Nikkolan Käsi kädessä ja Hannu Virpin Kun Herra meitä paimentaa soivat tomerina ja reippaasti tulkittuina. Korkeallekin päästiin paljon helpommin ja rytmiikka toimi iloisesti, kun teosten luonne ja vaikeusaste sopivat nuorille laulajille.
Paula Westerlundin johtama Ynnin Pojat lähti urakkaansa Olli Kortekankaan Meditaatiolla. Teosta ennestään tuntematta on mahdotonta sanoa, sujuiko kaikki niin kuin pitikin. Silti ainakin kuulokuva klustereista jäi balanssiltaan kovin epätasaiseksi, kun milloin mikäkin stemma dominoi sointia.
Sisaskin Omnis una sitten saikin jo rohkean ja rehevästi soivan toteutuksen. Antaumusta kuuli myös Putro-tulkinnassa, muttei sitten taas Kuusistossa. Vaikka Ynnin Pojistakaan ei enkeliääniä kirvonnut, on kuoron kunniaksi mainittava äänten tasavahvuus sekä yleinen tulkintoihin uskaltautuminen.
Etenkin kuorolauluissa nimittäin pätee se, ettei mikään varomalla ainakaan parane; pelko synnyttää arkuutta, mikä synnyttää virheitä, ja lisäpelkoa, ja niin kierre on valmis. Kun taas asia osataan niin hyvin, että sitä lähdetään esittämään (jos ei ole kyse yltiöpäisen johtajan harhautuneesta kunnianhimosta, mistä useammin kuin harvoin saa kärsiä . . .), kyllä se silloin kannattaa rohkeasti julistaa, eikä jäädä mahdollisuuksia hissukseen harkitsemaan.
Vaan löytyikö sitä upeaa poikakuorohenkeä? Kyllä löytyi, tuojanaan Suomen Turku: Chorus Cathedralis Iuniorum, eli Turun tuomiokirkon poikakuoro, johtajanaan (tenori) Heikki Rainio.
Kotimainen ohjelmisto (mm. Madetojaa) soi raikkaana ja riemukkaana. Franckin Domine non secundum myös antoi juhlavan kuvan kuoron osaamisesta. Elgarin Ave verum puolestaan soi rauhaisana ja valoisana tulkinnan herkkyydessä ja luontevuudessa.
Turkulaisten laulussa oli varmuutta ja suloa, jopa niitä kirkkaanheleitä poikasopraanojakin, ja nuorten intomielen tuomaa ihastuttavaa avoimuutta. Heidän laulaessaan ei tarvinnut varpaat kippurassa ja kämmenet hioten pelätä pahinta (tai tilapäisiä horjahduksiakaan), vaan johtajan pätevyys, poikien vapautunut taitavuus ja iloinen inspiraatio kuuluivat. Hienoa!