Kolumni

Eniten elämässä hävettää kaikki

Kotimaisten kielten keskuksen kuukauden sana oli hiljattain lentohäpeä.

Kotimaisten kielten keskuksen kuukauden sana oli hiljattain lentohäpeä. Se tarkoittaa sitä tunnetta, jonka kuuluu syntyä ilmastonmuutoksen jouduttajan sieluun jo lentomatkaa varattaessa.

-
Kuva: Jukka-Pekka Moilanen

Lentohäpeän sijaan olisi osuvampaa puhua syyllisyydentunnosta. Mutta pohditaan nyt häpeää.

Sekaruokavaliota noudattava, autoileva sähkölämmittäjä todella tuntee häpeän taakan hennoilla harteillaan. Kinkkupaketin hän osaa jo piilottaa ostoskärryyn porkkanapussin alle, mutta turhaahan se on. Nuoren kassaneidin hymyn alta paistaa säälihalveksunta, kun hän siirtää lihajalosteen pinsettiotteella pois hihnalta.

Viikonlopun ruskaretki mökkimaisemiin voisi olla lepoa ja rentoutumista tuova, mutta se häpeä. Kuusi litraa dieseliä satasella, monta kiukaanpesällistä koivuklapia ja itse Norjasta haettua merikalaa lounaaksi. Tartarkastikkeella ryyditetyn turskan maussa potkii kitkerä hiili.

On häpeää syytä kantaa muutenkin kuin ilmastosyistä. Kirjailija ja terapeutti Tommy Hellsten on määritellyt häpeän kokemukseksi ihmisarvon romahduksesta.

– Rakentava häpeä kuitenkin ohjaa ihmistä katumaan ja korjaamaan käytöstään ja siten kasvamaan yhteisön jäsenenä, Hellsten lohduttaa. Ei ohjaa.

Ylinopeussakko ei opeta välttymään siltä toiselta eikä väärä karaokevalinta uudelta samanlaiselta. Ihmissuhteissa, rapistuvan kehon huollossa ja viihde-elektroniikan ostossa kompastumme yhä uudelleen samoihin virheisiin.

Häpeä on siinä mielessä metka tunne, ettei siinä tarvitse rypeä vain tässä ja nyt. Muistimme aikajanalta voimme hakea häpeän hetkiä menneisyydestä ja mielikuvissamme jopa tulevasta.

Keskinkertainen lapsi ei tuonut vanhemmilleen kunniaa. Hän ei osannut lukea kouluun mennessään ja toi hiihtokilpailuista kotiin sen pienimmän palkintolusikan, harvoin sitäkään. Teini-iän muistoissa on häpeän tunne siitä, että valehteli ystävälliselle sijaisopettajalle nimekseen Aslak ja otti välipalaksi kolme karjalanpiirakkaa ja kaksi Trip-mehua.

Häpeää on syytä tuntea siitä, millainen seurustelukumppani oli nuoruusvuosina. Toisaalta häpeää sitä, että jätti parhaan kaverin synttärit lievästi valehdellen väliin, kun luonto veti tikanpoikaa puuhun.

Syyskuun 22. päivänä vuonna 1982 istuimme muutaman muun hanslankarin kanssa rakenteilla olevan Pelson vankilan katolla täyttä minimipalkkaa nauttien ja katselimme, miten Mauri-myrsky taivutti puita luokille ja heitteli pressuja lautakasojen päältä. Hävettävää lusmuilua.

Armeijassa lusmuilu kuuluu vähän niin kuin asiaan, mutta kohtuuden yli mentiin sielläkin usein rimaa hipomatta. Nuoren miehen häpeätaakka oli jo hyvällä alulla, vaikkei sen paino silloin vielä tuntunutkaan.

Työhön häpeä kuuluu oleellisesti. Työn laatuun ja määrään ei saa olla koskaan tyytyväinen, aina pitää tuntea pientä riittämättömyyttä. Tehtyjä virheitä ei saa unohtaa, vaan niitä kuluu märehtiä illan pimeinä hetkinä, mielellään unissakin.

Harrastuksiakin saa hävetä. Kuoron esiintyminen on lähellä, mutta se kakkosbassostemma on lopputahdeiltaan yhä arvailua.

Jo nyt voin hävetä sitä, että sairastuessani ja kuollessanikin tulen rasittamaan rahisevaa sote-koneistoa. Jos elinvuosia riittää, olen varmaankin hankala ja vaativa vanhus. Silloinkin silti häpeän sitä, että iltalääkkeiden jaon aikaan joudun pyytämään vielä yhtä vaipanvaihtoa.