Nykyisen ajan tavoitteisiin kuuluu vieraskielisen, se tahtoo sanoa englanninkielisen opetuksen ja yleensä englannin käytön lisääminen yliopistoissa. Perusteeksi kuulee esitettävän, että maahan pitää saada lisää ulkomaisia opiskelijoita, maksutta opiskelevia EU-maista ja maksullisia, paljonkin maksavia, EU:n ulkopuolelta. Ja hehän eivät suomea ymmärrä.
Tämä trendi on osittain mutta ei kokonaan EU:sta lähtöisin. Unioni edistää opiskelijavaihtoa ja kielitaidon lisäämistä - vaikka ei suinkaan itsetarkoituksellisesti. Viime kädessä kyse on toimista, jotka vahvistavat rajattomien markkinoiden syntymistä, osin myös poliittista integraatiota.
Noissa tarkoituksissa suositaan periaatteessa kaikkien jäsenvaltioiden kielten taidon lisääntymistä kaikissa jäsenvaltiossa. Todellisuus on vain toisen näköinen. Esimerkiksi unionin tukema opiskelijavaihto, Erasmus/Socrates-ohjelma, jonka kautta puolet kaikesta vaihdosta nykyisin tapahtuu, vie lähinnä kohti englannin käytön yleistymistä. Tosin sekin helpottaa markkinoiden avoimuutta.
Suomen yliopistoissa oli vuonna 2004 huikeat 174 000 opiskelijaa. Samana vuonna niihin saapui 4 300 ulkomaista opiskelijaa. Saman verran lähti suomalaisista yliopistoista ulkomaille. Ulkomaalaisista oli 98 prosenttia sikäläisiä perustutkinto-opiskelijoita, jotka tilastojen mukaan tulisivat viipymään täällä keskimäärin puoli vuotta. Suuri osa tuli varmaan vakavassa opiskelumielessä, mutta etenkin EU-maista lähtevistä osa saattoi saapua viettääkseen rentouttavan lukukauden tai -vuoden vailla erityisiä paineita opintoihin. Joku on luonnehtinut, että Suomen yliopistomaailma kaikkine etuuksineen on - sanokaamme vaikka - italialaisten Amerikka. Suomme sen heille.
Vuosi ulkomailla on ilman muuta kaikille opiskelijoille tavalla tai toisella hyödyllinen asia. Hyvin suositeltava myös suomalaisille. Jo tämän takia on aiheellista pitää vastavuoroisuuden nimissä myös omia ovia riittävän avoinna. Siihen on tietysti muitakin syitä. Täytyy vain olla tarkkana, millä hinnalla kaikki tapahtuu. Resurssit ovat niukentumassa.
Pitäisikö opiskelijavaihdon takia englannin kielen osuutta lisätä yliopistoissa?
Tähän asti on yliopistoissa keskitytty ensi sijassa Master-tasoisten, ulkomaalaisia varten räätälöityjen, tavallisesti enintään lukuvuoden pituisten opinto-ohjelmien järjestämiseen. Niitä ei pidä sekoittaa uuteen, ns. Bolognan mallin mukaiseen, ylempään (maisterin) tutkintoon. Uusin trendi näyttää olevan, että voimavaroja ryhdytään keskittämään opintokokonaisuuksiin, jotka kiinnostavat sekä ulkomaisia vaihto-opiskelijoita että suomalaisia tutkinto-opiskelijoita. Toisin sanoen: myös suomalaisille tutkinto-opiskelijoille tarjotaan englanninkielistä opetusta. Samanaikaisesti sijoitetaan lisää resursseja ulkomaisten opettajien palkkaamiseen.
Tässä kohtaa alkaa nousta kriittisiä ajatuksia. Onko näkyvissä kehitys, jossa voi olla kulttuuripoliittisesti arveluttavia piirteitä?
Eikö tieteen kansainvälinen kieli sitten ole englanti? Euroopassa se oli 1700-luvulle saakka latina, sen jälkeen aika suuressa määrin ranska, sitten saksa, ja lopuksi toisen maailmansodan päättymisestä lähtien USA:n aseman takia enenevästi englanti. On todella tärkeää, että tutkijat eri maissa pystyvät viestimään toistensa kanssa, ja että keskeinen tutkimuskirjallisuus käy ymmärrettäväksi laajalti. Monipuolisen kielitaidon hankkiminen kuuluu tutkijaksi valmentautumiseen, samoin ulkomaiset opintomatkat ehdottomasti. Tämä on asian toinen puoli, mutta vain toinen.
On hyvä muistaa, että suomenkielisen kulttuurin nousu 1800-luvun jälkipuoliskolla oli olennaista suomalaisen kansallisvaltion syntymiselle, ja että vasta tuolloin suomen kieli kehitettiin kelpoiseksi tieteelliseen keskusteluun. Yliopiston opetuskieli alkoi kääntyä ruotsista suomeen 1920- ja 1930-luvulla. Tämän liikkeen ansiosta suomesta on tullut kulttuurikieli. Ei pidä tinkiä siitä, että suomi vastakin pysyy tieteen kielenä, kulttuurikielenä. Ei se ole mahdoton tehtävä, pienissä maissa aikaa myöten ehkä vaikea. Silti Euroopan maissa pääosa alkuperäisjulkaisuista, ainakin ihmistieteissä, kirjoitetaan yhä kunkin maan omalla kielellä.
Keskeisiä asioita on kotimaisten kielten käyttäminen kandidaatin ja maisterin tutkinnoissa. Suomen kielen aseman lahottaminen tieteen kielenä alkaa tehokkaimmin siitä, että tuolla tasolla tingitään kotimaisista kielistä. Perustutkinnon opinnoissa kurssikirjallisuus on tarpeen mukaan vieraskielistä, toisin sanoen, ellei hyvää kotimaista löydy.
Mutta kulttuurisesti kaltevalle pinnalle joudutaan, jos pakollisia kursseja ei ole saatavissa suomen- tai vastaavasti ruotsinkielisinä tai ellei niitä voida tenttiä noilla kielillä. Pro gradu -tutkielman laatiminen englanniksi merkitsee, että maisterintutkinto ei itsestään selvästi osoita eikä vaadi asianomaisen kotimaisen kielen kunnollista taitamista. Perustutkintojen opiskelijoista nousevat tulevat tutkijat, jotka pystyvät kirjoittamaan tieteellistä tekstiä myös suomeksi.
Tehdään ajatuskoe. Missä oltaisiin, jos enemmistö yliopisto-opetuksesta tapahtuisi kielellä, jonka käypä nimitys on "bad English"? Mitä vaikutuksia sillä olisi, että maassa olisi runsaasti tänne värvättyjä ulkomaisia opettajia, jotka eivät pysty lukemaan täällä kirjoitettuja suomen- ja ruotsinkielisiä tutkimuksia?
Kaikki nämä kysymykset ovat erityisen aiheellisia ihmistieteiden puolella. Lääke- ja luonnontieteessä ja teknisten tieteiden puolella voi olla toisin. Niiden ehdoillahan tiedepolitiikkaa tulee harjoittaa. Vai tuleeko?
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden
professori (emeritus).