120. Oulun Tervahiihto
Sääennustajat olivat väärässä, ja hyvä niin. Hiukkavaaran nukkavieru kasarmi näyttää aamuauringossa paljon paremmalta kuin luvatussa loskakelissä. Tervahiihtäjien suksiboksillisten autojen täyttämältä parkkipaikalta löytyy farmarin vierestä Niklas Nukari, pitkä poika mustassa ja keltaisessa. Pakkasta on kahdeksan ja vähän palelee, kun hiihtoasun päällä on vain verkkatakki.
Nukari on herännyt kuudelta kotona Ylivieskassa ja hypännyt autoon Jyri-veljen, Ulrika-siskon ja Jari-isän kanssa. Ensimmäiseksi on pitänyt hakea rintaan numerolappu 781.
"Kunhan ei liian kovaa lähde", Nukari puhua pulputtaa mutta vakuuttaa, ettei hirvitä. Jännittää kyllä vähän. Edessä on 70 kilometriä vapaalla hiihtotavalla.
"Onhan pitkissä matkoissa haastetta, ja saa hyvät kuntopohjat. Eikä joudu tekemään vauhtitreeniä niin paljon."
Nukari nostaa sukset autosta isälle voideltaviksi ja suunnittelee lähtevänsä lämmittelemään pienelle juoksulenkille.
"Kunhan maaliin selviää, niin hyvä, mutta jos alle neljän tunnin pääsisi niin vielä parempi. Hiihdetään Jyrin kanssa yhtä matkaa ainakin alussa.
Sisällä kasarmirakennuksessa on menossa viime hetken hulina. 963 hiihtäjää käy hakemassa numerolappunsa ja keltaisen muovikassin verryttelyvaatteilleen, kellarissa voidellaan suksia. Pitää tankata ja käydä vessassa. Miesten puolen jono ulottuu käytävän seinästä seinään. Siinä tapaa tuttuja.
"Terve!"
"Terve! No joko sitä ollaan iskussa?"
"Ollaan, ollaan."
Lähtöpaikka on siirretty Vaalantien varren pajukosta aukealle kasarmirakennusten taakse. Tasan kello kymmenen kajahtaa lähtölaukaus, ja vapaan hiihtotavan sarjat lähtevät kohti metsänreunaa. Ruuhkaa on. Eturivin kovakuntoisimmat syöksähtävät, takarivissä pitää jo lipsutella. Tuossa vilahtaa 781.
Sieltä ne tulevat! Eija Kainulainen, yksi 150:sta Tervahiihtosirkusta pyörittävästä vapaaehtoisesta kalevankeltaisessa liivissään huomaa kärjen ensimmäisenä ja kaivaa kännykän soitetuista numeroa. Maalialuetta pitää informoida, ettei Anssi Kukkosella mene selostuskopissa pallo hukkaan.
Pöytärivistölle Kainulaisen ja kymmenkunnan muun asemapaikalle on katettu kuuden ruokalajin välipala: mehua, urheilujuomaa, lihalientä, rusinoita, suolakurkkuja ja leipää.
Kymmenen kärki suhahtaa ohi. Silmissä vilisee, viis mehusta nyt.
Kaksitoista minuuttia myöhemmin Ulrika Nukari huomaa keltamustan ensimmäisenä. Niklas Nukari stoppaa äkäisesti urheilujuoman kohdalla ja puuskuttaa.
"Vähän väsyttää", hän puhkuu.
"Luistaa hyvin, mutta lähdin vähän liian kovaa."
Nukari lappaa rusinoita kaksin käsin ja jatkaa matkaa suu vielä täynnä. Lepotauko jää puoleen minuuttiin.
Taas ollaan kasarmilla, ja sieltä ne taas tulevat. Silmämääräisesti arvioiden vauhti ei ole hidastunut tippaakaan, mutta joukko on harventunut. Kuopion teräsmiehellä Teemu Lemmettylällä on aikaa vielä kikkailla maalisuoran päässä ja valua maalilinjan yli takapuoli edellä. 2.47.52,0 kertoo hyvästä kelistä.
Hiukkavaaran jututetuin ja selkääntaputelluin mies on olympiavoittaja Mika Myllylä. Melkein minuutin kärjestä, mutta ei edes silminnähden väsyneenä. Suurinta urheiluhenkeä osoittaa kaksikko, joka rojahtaa maalissa ojaan setvimään matkalla syntyneitä erimielisyyksiään. Ei ole paljosta kiinni, että tulisi nyrkistä.
Niklas Nukari ei pysty puhumaan, pakko tasata henkeä hetki. 3.39.36,5, ja poika on poikki.
"Enempää ei olisi jaksanutkaan", hän puhaltaa ja nojaa sauvoihin. Hiki tippuu. Isä tuo housua ja takkia ja sisko ottaa sukset olalleen.
Ensimmäisen lenkin jälkeen, puolimatkassa, Nukari oli vähällä jättää koko homman sikseen.
"Keskisyke oli 177", hän selittää.
"Sitten pääsin onneksi muutaman hyvän äijän peesiin, sain vetoapua ja pääsin palautumaan."
Vaan mieli on hyvä.
"Oikeastaan tosi hyvä", hän virnistää.