Suomen kehitysyhteistyö on nyt kasvussa. Se on kuitenkin yhä melko pienten piirien toimintaa. Martti Ahtisaaren ajatusta kehitysyhteistyön hajauttamisesta hallinnossa kannatta miettiä kunnolla.
Presidentti Martti Ahtisaari oli elementissään, kun hän maanantaina piti juhlapuheen Suomen kehitysyhteistyön 40-vuotisjuhlissa Helsingissä. Kansainvälisissä tehtävissä kunnostautunut entinen tasavallan presidentti oli itse niiden neljän henkilön joukossa, jotka vuonna 1965 olivat aloittamassa ulkoministeriön uutta kehitysaputoimistoa. Tällä hetkellä tuskin kenelläkään toisella suomalaisella on yhtä syvää kokonaiskuvaa juuri tältä alalta, joten hänen arvioillaan on erityistä painoa.
Ahtisaari näyttää muutenkin tehneen viime ajat kuin uutta tulemista. Hän on näkyvästi isännöinyt Indonesian ja Acehin maakunnan rauhanneuvotteluita, hän vetää valtion teettämää tsunami-selvitystä, hän on antanut selväsanaisia haastatteluita esimerkiksi Nato-jäsenyyden puolesta ja pitänyt puheita. Entistä tasavallan päämiestä kuunnellaan ja arvostetaan, ja se näkyi myös maanantain esiintymisessä.
Ahtisaarilaittoi viimeaikaista ulkopoliittista keskustelua järjestykseen kuin luokan eteen noussut opettaja. Hänen mukaansa globaalien ongelmien parissa työskentely "ei tietenkään ole" haihattelua. Hänestä ei ole mahdollista, että Suomella olisi oikeus keskittyä vain kapeisiin kansallisiin perusetuihin ja jättää laajemmat maailmanlaajuiset ongelmat joidenkin muiden hoitoon.
Jotta Suomi voi saavuttaa omat elintärkeät tavoitteensa, ulko- ja turvallisuuspolitiikan on oltava laaja-alaista, ja kehitysyhteistyö ja globaaliasiat kuuluvat siihen saumattomasti. Suomalaisen keskustelun tilaa kuvaa, että näin itsestään selvältä vaikuttava asia nousee entisen presidentin sanomana uutiseksi.
Se oli kuitenkin Ahtisaaren puheessa vain sivujuonne. Hän eritteli terävästi kehitysyhteistyön nykytilaa: käytännön kenttäolojen tuntijoilla ei välttämättä ole kansainvälisen järjestelmän toiminnan osaamista, ja päinvastoin. Ahtisaari heitti ilmaan "puolivakavan" kysymyksen siitä, olisiko kehitysyhteistyön budjetti hajautettava koko valtionhallintoon, jotta siitä tulisi yhteinen haaste ja näky, eikä se jäisi vain asiaan vihkiytyneiden kehitysmaa-aktivistien elämäntavaksi.
Näin iso ajattelutavan muutos ei varmasti ole hevin toteutettavissa, mutta kysymystä ei silti kannata noin vain sysätä syrjään. On helppoa havaita, että suomalainen kehitysyhteistyö on koteloitunut omiin lokeroihinsa niin ulkoasiainhallinnossa kuin kansalaisyhteiskunnassa. Asiasta aidosti kiinnostuneiden piirit ovat varsin pienet, ja keskustelu jää herkästi sisäsiittoiseksi.
Hyvä esimerkki siitä on, että nyt vallitsee periaatteessa laaja yksimielisyys kehitysyhteistyömäärärahojen nostosta YK:n määrittelemään tavoitteeseen, 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Rahoitus onkin vihdoin nousussa lamavuosien pohjalta, mutta se uhkaa koko ajan jäädä aikatauluista jälkeen. Todellista poliittista painetta ja tahtoa määrärahojen nopeaan nostoon ei ole eikä aitoa kansalaiskeskustelua sen tueksi.
Suomen kehitysyhteistyön tuloksia kohdemaissa on arvioitu paljon ja virheistä on opittu, mutta on aihetta myös Ahtisaaren tavoin pohtia, mitä kotimaassa pitäisi tehdä. Kehityskysymykset eivät saisi olla mikään erillinen saareke. Niiden tulisi olla luonteva osa koko yhteiskunnan toimintaa.