Elämä on kuin jalkapallo-ottelu: se alkaa ja loppuu. Vaikka elämä ei lopu, kun jalkapallo-ottelu loppuu, siltä se voi kerran neljässä vuodessa tuntua.
Piip, piip.
"That´s it. Four more years, taas." Tekstiviesti saapuu Helsingistä, kun Christiano Ronaldo on juuri upottanut rangaistuspotkunsa yläriman alle.
Sinne upposivat haaveet, meidän kaikkien jalkapalloenglantilaisten haaveet.
Tekstiviestin lähettäjä on Hannu, joka riisuu samantien vuoden 2002 aidon MM-kisapaitansa, jonka selkään koristaa Sheringhamin nimi, viikkaa sen kaappiin ja vaipuu neljän vuoden jalkapallouneen.
Hannu tilasi paitansa pikapaketilla neljä vuotta tätä hetkeä aikaisemmin, juuri ennen puolivälieräottelua Brasiliaa vastaan. Sai paidan, painatti sen ja oli tyytyväinen sadan euron sijoitukseensa.
Hannu puki arvoesineensä silloisena perjantaiaamuna puoli yhdeksältä päällensä, veti tukevasti pohjia ja käveli Oulun ainoaan englantilaistyyliseen pubiin.
Hannu tilasi tuopin ja eli unelmaansa 90 minuuttia.
"Nyt se (mestaruus) tulee. Sen on pakko tulla."
Ei tullut.
"Englannin kannattamisella voittaa masokismin maailmanmestaruuden."
Piip, piip.
Uusi tekstiviesti, nyt Lätyltä. Siinä on kaksi suomenkielistä kirosanaa, ja-sana sekä kolmas suomalainen kirosana.
Se kertoo kaiken rivien välissä.
Se sisältää ihmettelyn siitä, miksi Englanti joutui pelaamaan kymmenellä miehellä. Miksi Englanti ei saanut rangaistuspotkua ilmiselvästä käsivirheestä? Miksi David Beckham loukkaantui? Miksi Frank Lampard pelasi kuin kaveri, joka ei ole nukkunut vuoteen? Lopuksi näyttikin siltä.
Englantilaisia jalkapallouskovaisia on paljon. Heitä yhdistää se, että he jaksavat uskoa uskomattomaan. Siihen, että maailmanmestaruus tulee jalkapallon emämaahan - jos ei 40 vuoden välein, niin sitten 44 vuoden välein.
Mikään ei oikeasti tue uskomusta Englannin maailmanmestaruudesta. Englannilta puuttuu taitoa, mielikuvitusta ja kykyä voittaa. Se näyttää välillä sarjapaikastaan kamppailevalta puulaakiporukalta, jolta tietenkin on yksi mies ajettu ulos.
Vain usko tukee. Jos oikein kovasti uskoo, vuoretkin siirtyvät; miksei sitten MM-kultakin voisi purjehtia Thamesia pitkin.
Lapsenomaista uskoa löytyy kentän ulkopuolelta ja kentältä. Englantilaisia pelaajia yhdistää se, että jokaisessa tilanteessa pannaan kaikki likoon - oli taululla millaiset lukemat tahansa.
He eivät osaa näytellä, eivätkä pelata aikaa, eivätkä palloilla taktisesti kypsästi.
Nuo pisamanaamaiset, punapäiset pojankoltiaiset taklaavat jokaisessa puolittaisessakin tilanteessa samalla lailla MM-kisoissa kuin Etelä-Lontoon ahtaiden kujien pihapeleissä silloin kauan sitten.
He ovat yksinkertaisia, mutta rehellisiä.
"Mustavalkoruuduissa Lestö erottuu joukkueista tummempana. Daabin puolustuslinja vasemmalta oikealleÊ6;"
Muutama tukahtunut köhäisy, tikun raapaisu ja ensimmäiset henkoset. Lauantai-iltojen selostajalegenda Aulis Virtanen savukkeineen ei unohdu, eivätkä vakioveikkauskupongin hajarivien musteen tuoksu.
Siitä se monella lähti.
Kun rakkauden kohteen kisat loppuvat, viha muita kohtaan yltyy. Sitä varten on olemassa Saksa ja Italia, oikeastaan enää vain Italia.
Tänään kello 21 MM-kisojen estradilla esiintyy kaksi jalkapallokääpiötä, neljän vuoden päästä Englanti.
Enää neljä vaivaista vuotta. God Shave the Queen!
