Liikenteessä on monta seikkaa, joita en hahmota. Hämmästyn niin tiellä kuin ladun varressa tai järven jäällä.
Parempina lumiaikoina en voinut ymmärtää, miksi moottorikelkka karauttaa aivan jäälle aherretun hiihtoladun vierestä, ehkä vähän sen päältäkin. Etenkin kun kelkoille omaksi merkitty reitti saattaa kulkea muutaman kymmenen metrin päässä.
En ymmärrä sitäkään, miksi moottorikelkan vauhti ei hidastu, vaikka ladulla löntystää verkkaisempia kulkijoita, joukossa myös lapsia. Jos kelkka on jäälle asti päässyt, pääsee sillä ymmärtääkseni etenemään myös vähän syrjemmässäkin.
Kevään koitettua eipä tarvitse taas moneen kuukauteen tuota ihmetellä. Onneksi, sillä kummasteltavaa riittää liikkumisvälineiden käytössä muutenkin.
Mikä tolkku on siinä, että kun ajaa mopolla ja on jaksanut ottaa kypärän mukaansa, niin sen saa painettua päähänsä vain osittain. Leukasuoja on yhtäkkiä otsan päällä. Ehkä kypärän saa siitä nopeasti paikoilleen, jos poliisiauto erehtyy tulemaan vastaan. Mutta ei se ainakaan oman pään turvallisuutta paranna, jos sattuukin jossakin mutkassa jää vielä kulkua liukastuttamaan.
Kun koittaa taas kunnon ulkoiluilmat, vielä hullumpaa on nousta täysin kypärättä polkupyörän selkään. On selviö, että kypärän käyttö vähentää kuolemanriskiä ja myös aivovamman syntymisen riskiä. Neljä viidestä pyöräilijästä ei kuitenkaan vaivaudu suojaamaan päätänsä.
Ehkä tilanteesta tulee tolkullisempi nyt kun pyöräilykypärän käytöstä on säädetty laissa. Laki kuitenkin vain suosittaa, ei pakota. Kun käyttämättä jätöstä ei rangaista, ei taida kypärä naulakosta tai kaupanhyllyltä päätyä päähän.
Liikenteessä voi nykyään naureskella myös handsfree-pakon luomille tilanteille. Itse todistin edellisviikolla, kuinka Pohjantiellä herrasmies ajeli kohti pohjoista matkapuhelin korvalla, vasemmassa kädessä. Kun ohitin vajaata vauhtia edenneen auton, huomasin myös, että kuski piteli oikeassa kädessään joitain asiakirjoja. Todella oivaltavaa lainsäädännön tulkintaa. Ilman handsfreen käyttöäkin kaikki kädet olivat vapaana tekemään mitä vain. Autoahan voi varmasti ajaa vaikka polvella.
Kaikkein eniten olen nostanut kulmakarvojani kylätiellä, jonka nopeusrajoitus on hiljaiset 40. Varsinkin jos sallittu nopeus ylittyy linja-autolla tai muulla isolla vempeleellä. Kun henkilöauto karauttaa jalankulkijan ohitse kuutta-seitsemääkymppiä, ei voi kuin toivoa, ettei kukaan tallusta tai pyöräile — ilman kypärää — mutkan takana pahimmoilleen tien päällä. Tuollainen ylinopeus on prosenteissa mitattuna melkoinen, eikä kuskin kortti olisi varmasti enää oman taskun pohjalla, jos poliisi joskus erehtyisi pikkutiellä tutkaamaan.
Kuulostaahan se hienolta, kun kaasuttaa lujaa muuten hiljaisella pätkällä, mutta jos nopeusrajoitus on laskettu 40:een, siihen on varmasti pätevät syynsä. On lapsia, on mutkia, on tiivistä asuinaluetta. En vain ymmärrä, miksei rajoitusta voi ymmärtää niin syvällisesti, että se vaikuttaisi aivojen ja kaasupolkimen toimintoihin asti.
Yhtä järjetöntä muutaman minuutin aikasäästön keruuta on ajo päin punaisia, tämä oululaisten lempiharrastus. Ajattelematonta on esimerkiksi myös se, että leveällä valtatiellä jättää väistämättä takaa kiitävää ambulanssia pientareelle, ja ambulanssi joutuu puikkelehtimaan vastaan tulevien kaistalle. Toisten huomioon ottaminen on hieno ajatus. Myös liikenteessä.