"Potilaan tulee kokea olevansa tervetullut päivystykseen", sanoi eräs lääkäri viime viikolla Helsingin lääkäripäivillä.
Kuulija hätkähtää moista näkemystä. "Käykää sisään, toivottavasti voimme auttaa teitä. Valitettavasti joudutte odottamaan hetken lääkärille pääsyä, mutta yrittäkää tehdä olonne mukavaksi. Ottakaa toki kahvia tai mehua. Tuoreet aikakauslehdet löytyvät odotusaulasta", hoitaja tervehtisi päivystyksen ovella.
Visio on kaukana nykytilanteesta. "Mikä teitä vaivaa? Oletteko ottanut parasetamolia? Meillä on nyt pitkä jono. Seurailkaa tilannetta kotona ja ottakaa aamulla yhteyttä omaan terveyskeskukseen", hoitaja toteaa nyt päivystykseen pyrkivälle.
"Olemme potilaalla töissä", muistutti toinen lääkäri samoilla lääkäripäivillä.
Potilaslähtöinen ajattelu näyttää pikkuhiljaa valtaavan terveydenhuoltoa.
Potilaan ja lääkärin suhde on muuttunut. Ennen lääkäri oli besserwisser, joka määräsi lääkkeen passiiviselle hoidon kohteelle. Potilaan piti noudattaa kuuliaisesti lääkärin ohjeita. Jos potilas poikkesi neuvoista, todettiin, ettei hän ollut erityisen hoitomyöntyväinen.
Nyt potilas marssii vastaanotolle netistä printattu Käypä hoito -ohje kourassa. Terveydestä on tarjolla runsaasti tietoa, jota yhä koulutetummat potilaat osaavat hakea jopa kansainvälisistä tiedejulkaisuista.
Potilaan valta on kasvanut. Hän osallistuu yhä aktiivisemmin omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon. Vastaanotot ovat muuttuneet kahden asiantuntijan välisiksi neuvotteluiksi.
Potilas on oman elämänsä paras asiantuntija, ja lääkäristä on tullut konsultti, joka tukee potilasta saavuttamaan yhteisesti sovitut tavoitteet.
Enää lääkäri ei ole parantaja, vaan terveysvalmentaja. Osa lääkäreistä ei kutsu potilaitakaan enää potilaiksi, vaan asiakkaiksi. Termi kuulostaa trendikkäältä ja tasa-arvoiselta.
Monet ehkä luulevat, että me potilaat haluamme olla asiakkaita. Kuluttajia, jotka ostamme valitsemiamme terveyspalveluita ja valitamme, jos kaikki ei suju omien toiveidemme mukaisesti.
Marssimme yöllä sairaalan päivystykseen, kun nenä on tukossa ja kurkku karhea. Vaadimme antibioottia virusflunssaan ja valitamme huonosta kohtelusta, jos lääkäri suosittelee vain höyryhengitystä.
Jos emme edes pääse vastaanotolle tai joudumme lääkärin sijasta hoitajalle, puhkumme netin keskustelupalstoilla, miten huonosti julkinen terveydenhuolto toimii Suomessa.
Meillähän on oikeus saada haluamaamme palvelua, koska olemme asiakkaita. Viis siitä, onko hoidolle lääketieteellistä perustetta. Tai siitä, että terveyspalvelujen kysynnällä ei ole mitään rajaa, mutta hoitoon käytettävillä resursseilla on.
Kun potilaasta tulee asiakas, lääkäristä tulee kauppias. Joidenkin mielestä näin pitää ollakin.
Silloin kuitenkin voi käydä niin, etteivät lääketieteelliset perusteet enää ratkaisekaan sitä, kuka saa hoitoa. Parasta palvelua saavat ne, joilla on kovin ääni tai paksuin lompakko.
Toiset meistä osaavat ja kehtaavat vaatia, toiset eivät.
Autoritääristä potilas-lääkärisuhdetta tuskin kukaan kaipaa. Toki potilaan äänen pitää kuulua yhä paremmin häntä itseään koskevassa päätöksenteossa, mutta rajansa kaikella.
Käytin lasta miellyttävällä mieslääkärillä, joka oli sisäistänyt täysin asiakaslähtöisen ajattelutavan.
"Haluatko lapsesi korvatulehdukseen antibioottikuurin", hän täräytti.
Olin pudota tuolilta. Tähänkö on tultu? Minunko sekin pitäisi päättää?
Ei, en halua kuuria lapselle koskaan. Mutta jos lapsen vaiva vaatii kuurin, hän syö sen. Sopisiko siis niin, että lääkäri voisi ihan itse lääketieteellisin perustein päättää, tarvitseeko lapsen korvatulehdus kuuria vai ei.
Lääkäri mietti hetken ja kirjoitti reseptin.