Kynttilänvalossa kylpevä tutkijankammio. Yksinkertaiseen pukuun pukeutunut, raskaana oleva nainen ja sulkakynän kuumeinen rapina, jonka keskeyttävät ainoastaan raskaat huokaukset.
Tästä äänellis-visuaalista tilanteesta alkaa Kaija Saariahon (s. 1952) neljäs oopperateos, monodraama Émilie, joka sai maailmankantaesityksensä Lyonin oopperassa Ranskassa maanantai-iltana.
Iltaa voi luonnehtia suomalaismenestykseksi, sillä Émilien roolissa loisti sopraano Karita Mattila, jolle rooli on myös kirjoitettu.
Puolitoistatuntinen Émilie kertoo ranskalaisen aatelisnaisen, Émilie du Châtelet´n (1706-1749) viimeisistä hetkistä.
Pitkästä rakkaussuhteestaan valistusfilosofi Voltairen kanssa tunnetuksi tullut Émilie oli myös yksi aikansa merkittävimmistä oppineista.
Oopperan alkaessa 43-vuotias Émilie kirjoittaa tärkeintä työtään, Newton-ranskannosta ja käy kilpailua ajan kanssa, sillä hän aavistaa, ettei raskaus pääty onnellisesti.
Saariahon pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, Amin Maaloufin, kirjoittama libretto rakentuu Émilie du Châtelet´n tieteellisille teksteille ja kirjeille, joita Émilie kirjoitti rakastajilleen ja ystävilleen.
François Séguinin suunnittelemassa näyttämöllepanossa lavalle on rakennettu kosmologinen malli siitä, miten aurinkokuntamme ymmärrettiin 1700-luvun puolivälissä.
Planeetat liikkuvat hitaasti teoksen edetessä ja näyttämön keskellä on pöytä, jonka ääressä Émilie työskentelee. Tuon työpöydän ääreltä teos alkaa, ja sinne se myös päättyy.
Vaikka Saariahon musiikki on 2000-luvulla muuttunut yhä hienostuneemmaksi, Émilie on tässä suhteessa omaa luokkaansa.
Teosta hallitsevat heleät, unenomaiset sointivärit, ja ajankuvaa luo säveltäjän orkestraatiossa uusi elementti, vahvistettu cembalo.
Cembalo on läsnä teoksen alusta loppuun ja viittaa hauskasti myös 1700-luvun oopperan resitatiivikäytäntöön.
Erityisen vaikuttava on tapa, jolla Mattilan ääntä muokataan tilassa reaaliaikaisesti. Saariaho on kirjoittanut Émilielle lyhyitä duettofragmentteja, joissa oppinut keskustelee vuoroin rakastajiensa, vuoroin kuolleen isänsä kanssa.
Isän kanssa laulaessaan Émilien vokaalitekstuurissa häivähtävät lapsuusmuistot Domenico Scarlattin sonaatti-viittauksen muodossa.
Uusien soinnillisten elementtien lisäksi yhdeksästä kohtauksesta rakentuvassa Émiliessä ovat läsnä myös Saariaholle ominaiset, aiemmat sävellykselliset keinovarat, kuten tumman ja vaalean kontrasti sekä tekstuurien tiheys.
Tekstuurit ovat myös toisteisia ja trillit sekä laajat glissandot rytmittävät musiikillista virtaa. Osassa Principia musiikki kasvaa monumentaalisiin mittoihin viitaten Émilien merkittävään elämäntyöhön. Osassa Enfant (Lapsi) musiikki taas on luonteeltaan lempeän melankolista, ja siinä cembalon voi ajatella viittaavaan vanhan soittorasian sointiin.
Karita Mattila on tehnyt merkittävän taiteellisen aluevaltauksen uskaltautumalla vaativaan rooliin kokoillan nykyoopperateoksessa, sillä häntä on kuultu tähän saakka ennen kaikkea suurissa, klassisissa naisrooleissa.
Émilien kantaesitys kuitenkin osoitti, että Mattilasta on moneksi. Hän hallitsi teokseen sisältyvän vaikean vokaalitekstuurin suvereenisti.
Ohjaaja François Girard ei osannut täysin hyödyntää Mattilan vaikuttavia näyttelijänkykyjä, emotionaalista voimaa ja lavaenergiaa, mutta silti rooli kantoi loistavasti teoksen alusta loppuun.
Aplodit ja bravo-huudot alkoivat jo ennen esiripun laskeutumista. Sen suomalaiset voimanaiset olivat todellakin ansainneet.