Rima on aina korkealla kun emerituspresidentti kirjoittaa kirjan. Varsinkin kun hän on Mauno Koivisto, jolla on omaperäisen ajattelijan ja mielenkiintoisen sanailijan maine.
Taakka kasvaa kirjan ennakkomarkkinoinnista. Se lupaa suomalaisuuden erittelyä pohtimalla, millaiseksi kansallinen kohtalo olisi voinut muotoutua jos joissakin käännekohdissa olisi päätetty toisin kuin päätettiin tai historian onnenpyörä olisi jäänyt eri asentoon kuin se jäi.
Siitä syntyy odotus, että nyt olisi ehkä tulossa mittavaan valtiolliseen elämäntyöhön perustuva kansallisen historian näkemyksellinen synteesi. Sellaista eivät jättäneet Urho Kekkonen eikä J.K.Paasikivi. Heidän kirjallinen perintönsä on massiivisen yksityiskohtainen operatiivinen tilinpito tapahtuneesta.
Samoin voi käydä Koivistolle. Hänen vuosikymmen sitten julkaisemansa kaksi muistelmajärkälettä ovat aivan omaa luokkaansa uuteen opukseen verrattuna. Mutta ne eivät ole historiallista suurstrategiaa vaan poliittista taktiikkaa.
Koivisto myöntää kirjansa jälkisanoissa, että "toisinkin olisi voinut käydä" -teeman käsittelyyn jäi suunniteltua vähemmän aikaa ja tilaa. Kirja silti vaan tehtiin, ja tuntuu siltä, että vähän hammasta purren.
Koivisto on paljon lukenut historian harrastaja. Hän valikoi tapauksia ja sattumuksia, jotka jostakin syystä ovat alkaneet häntä kiinnostaa ja innostaa. Mukana on paljon sellaista, joka ei suoranaisesti kytkeydy kirjan otsikon lupaamalla tavalla Suomeen.
Historia on kiintoisaa näinkin. Mukaan valikoituneet kokonaisuudet kertovat valitsijansa ajattelusta, vaikka hän ei valintojaan perustele. Ne ovat usein mukavaa luettavaa, sillä Koivistolla on silmää suurten draamojen erikoislaatuisille sivujuonteille.
Mutta silti, kirjan kokonaisuudeksi sitova jännite puuttuu. Ei siinä tietenkään ole mitättömyyksiä tai perättömyyksiä, mutta sen johtoajatus jää hämäräksi. Koivisto ajelehtii historian virrassa.
Kirjan keskeneräisyys näkyy siinäkin, että liitteitä on kolmisenkymmentä sivua, varsin epätasainen 16 dokumentin kokoelma.
Liitteitä käyttävältä tekijältä odottaisi sitä palvelusta lukijalle, että hän selostaisi, miten niiden tiedot kuljettavat hänen ajatustaan. Liite antaa sitten lukijalle mahdollisuuden kokeilla samaa ajatuspolkua ja arvioida omin ehdoin tekijän johdonmukaisuutta.
Koivisto ei tee tätä palvelusta. Hän pätkii selostustaan kehottamalla lukemaan liitteestä lisää. Muutenkin hajanaiselta tuntuva kirjakokonaisuus pirstoutuu entisestään.
Koivistolla on varsin yksioikoinen selitys sille, että Suomi pysyi sotien välisenä aikana demokratiana, vaikka melkein kaikki muut samanlaisessa asemassa olleet eurooppalaiset valtiot ajautuivat diktatuuriin.
Koivisto kirjoittaa, että näin kävi, koska täällä ei ollut "laajojen kansanjoukkojen syvää tyytymättömyyttä", joka on diktatuuri luontainen kasvualusta.
Jotenkin kummallisesti hän katsoo ohi punaisen kansanosan katkeruuden. Sehän oli oikeastaan synkempääkin kuin vain "syvää tyytymättömyyttä", joskus aitoa vihaa. Sellainen jos mikä olisi diktatuurin kasvualusta, varsinkin kun viha oli aiheellista ja ymmärrettävää.
Juuri sen takia Suomen säilyminen demokratiana oli ilmiö, joka tarvitsee Koiviston esittämää paremman selityksen. Taustaa voisi ehkä hakea suomalaisten henkisestä perinteestä, joka puuttui diktatuuriin ajautuneista maista.
Täällä demokratialla oli jo juuret toisin kuin muissa ensimmäisessä maailmansodassa itsenäistyneissä maissa. Suomessa vaikutti ainakin autonomian ajoilta periytynyt lähes sokea usko lain ja oikeuden voimaan. Se näkyi esimerkiksi siinä, että työväenliikkeen johtoon noussut sosiaalidemokraattinen puolue pysyi parlamentarismin kaidalla tiellä.
Nämä tekijät voittivat sisällissodasta nousseen "syvää tyytymättömyyttä" vahvemman vihan ja torjuivat diktatuurin.
Toinen kummalliselta kuulostava väite on Koiviston arvio Suomen puolustusvoimain tilasta talvisodan alkaessa.
Hänen mukaansa kaikki oli tehty, mikä voitiin, ja armeija oli tärkeimmiltä osiltaan hyvässä kunnossa: jalkaväkiaseistusta oli parannettu, taktiikkaa ja liikkuvuutta kehitetty. Koivisto ei kuitenkaan arvioi tykistön, panssariaseen ja -torjunnan eikä ilmavoimien tilaa, ja jättää siis pääasian huomiotta.
Koiviston pohdinta Moskovan rauhan väistämättömyydestä ja viisaudesta on niin monipolvinen, että sen sisältö ei ihan heti aukea. Hän kirjoittaa, että vaihtoehtoinen tapahtumakulku olisi "myös Suomen osalta ollut johonkin mittaan hahmoteltavissa", mutta ei selosta, mitä ne vaihtoehdot olivat ja mistä tekijöistä ne hahmottuisivat.
Koivisto käsittelee harvoin nähdyllä tavalla sitä, miten Stalinin upseeripuhdistukset vaikuttivat talvisodan lopputulokseen. Neuvostoliiton sodanjohto oli taitamattomissa käsissä, kokemusta ei ollut ja sotaa johdettiin kaukaa takaa korkeista esikunnista.
Koiviston havainto on terveellinen. Ei sodan lopputulokseen sentään vaikuttanut pelkästään puolustajan taitavuus vaan myös hyökkääjän taitamattomuus.
Koivisto haeskelee taustoja myös Stalinin toiselle puhdistusaallolle 1940-luvun lopulla, silloin hän tuhosi Leningradin alueen koko poliittisen johdon.
Koivisto soveltaa markkinatalouden filosofiaa valtapolitiikkaan. Sodan aikaisessa piiritetyssä kaupungissa syntyi yhteiskunta- ja talousilmasto, joka ei sopinut oikeaoppisuuden totuuksiin. Kun tavaraa oli vähän, mutta rahaa normaalisti, markkinat alkoivat toimia. Syntyi paikallinen inflaatio, jollaista sosialismin pyhien kirjoitusten mukaan ei voi olla, mutta siihen puolueen oli vaan pakko sopeutua.
Vainoharhainen Stalin ehkä ajatteli, että piiritysajan kokemukset vaikuttaisivat Leningradin puolustuksen sankarien toimiin vielä sodan jälkeenkin. He olivat potentiaalisesti sekä Stalinin kilpailijoita että vääräoppisia. Sellainen oli niissä oloissa huono yhdistelmä.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.