Maatilan emäntäkuvasta väitellyt yhteiskuntatieteiden maisteri Maria Härkki-Santala luonnehtii nykypäivän emäntää hyvin monitaitoiseksi ajankäytön mestariksi ja osaavaksi maaseudun naiseksi, kantavaksi tukipilariksi.Onko emännyys enemmän ammatti vai elämäntapa, riippuu tutkijan mielestä hyvin vastaajasta.
Keräämänsä aineiston perusteella nuoret emännät näkivät sen enemmän työnä, joka oikeuttaisi lomaan ja palkkaan, kun vanhemmat emännät kokivat emännyyden elämäntapana.
"Poikkeuksetta kaikki tutkimukseen osallistuneet pitivät emännyyttään mielekkäänä työnä, jota he eivät vaihtaisi pois. Se oli kuitenkin valinta."
Emännille on ominaista se, ettei heille ole olemassa ammattitutkintoa, koulutusta tai rekrytointia eikä se sisällä uranousua. Emännäksi tullaan solmimalla avo- tai avioliitto viljelijän kanssa. Emännät haluaisivat ammatillistaa oman työnsä, emännyytensä, ammattitutkinnon tai näyttökokeen kautta. Mitä emännän aiheita ja aineita koulutuksen pitäisi sisältää, kattaa Härkki-Santalan mukaan kaikkea maataloustöiden ja konetaitojen hallitsemisesta ihmissuhdepsykologiaan saakka.
"Väittäisin, että emännyys on käytännössä elinikäisen oppimisen prosessi. Tutkimusaineiston naiset painottivat elinikäistä prosessia, mutta ehkä se juuri siksi on niin antoisa."
Osallistuminen lisää työn mielekkyyttä
Ammatin mielekkyys tulee toimeliaisuudesta. Kun emäntä pistää illalla pään tyynylleen, hän toteaa saaneensa taas jotakin aikaiseksi. Tutkimuksensa perusteella Härkki-Santala korostaa myös osallistumisen merkitystä työn mielekkyyden lisäävänä tekijänä.
"Naisverkostoissa, kuten maa- ja kotitalousnaisissa tai martoissa, emännät tapaavat muita naisia ja saavat jakaa kokemuksiaan.
Emännät ovat yksinäisiä, koska hänellä ei ole työyhteisöä eikä sen kontrollia, mutta ei myöskään sen tukeakaan. Silloin emännät hyvin hanakasti hakeutuvat tilan ulkopuoliseen toimintaan."
Maaseudun naisellakin on kuitenkin omat murheensa. Tutkimuksessa sellaisiksi nousivat muun muassa EU:n mukanaan tuomat paperityöt sekä työn mukanaan tuomat ja koko ajan kasvavat vaatimukset. 15 vuotta maaseudun jaksamisesta luennoimassa käynyt Härkki-Santala on huolissaan emännistä.
Hänen mukaansa emännät kyllä tiedostavat asian, mutta toisaalta heillä on usein sisäisiä velvoitteita ja joskus myös esimerkiksi oletettuja kyläyhteisön asettamia velvollisuuksia.
"Pitää perata kasvimaata tai vaihtaa verhot - muuten kylä alkaa puhua, vaikka se oikeasti ei alakaan puhua. Kun nämä ovat osaavia naisia, he saavat mielekkyyden siitä, että työpäivä on toimelias ja täynnä sellaista tekemistä, joka omalla tavallansa palkitsee."
Sukupolvien väliset suhteet korostuvat
Tutkija Härkki-Santala nostaa esille myös emäntien sosiaali- ja eläketurvan asiat. Hänen mukaansa se on vielä suuri haaste niin Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:lle kuin Maatalousyrittäjien eläkelaitokselle (MELA).
"Kun emännät puhuivat oman alansa järjestöistä, sisälsi se kyllä hyvin paljon painokelvotonta tekstiä. Tämä viestii siitä, että MTK:lla ja MELA:lla on erittäin paljon tehtävää emäntien parissa - hommat eivät vielä ole tehty."
Väitöskirjatyössä Härkki-Santalan puolestaan yllätti se, että sukupuolten välinen tasa-arvo sivuutettiin. Naiset kokivat olevansa tasa-arvoisia, vaikka ulkoiset kriteerit eli yhteinen työnjako ja yhteiset päätökset eivät välttämättä aina toteutuneet. Emännät kuitenkin totesivat pystyvänsä vaikuttamaan omaan tasa-arvoonsa ja asemaansa parisuhteen tasolla.
Sukupuolten tasa-arvon tilalle nousi esille sukupolvien välinen kunnioittaminen ja arvostus. Anoppi-miniä -suhteesta tuli määrällisesti kaikkein eniten aineistoa. Tutkimusaineistoon tuli hyvinkin karuja kertomuksia. Myönteistä oli se, että sukupolvien välinen yhteiselo onnistuu toisen sukupolven kanssa.
"Niin paljon kuin anoppeja arvosteltiin, niin yhtä paljon appiukkoja arvostettiin. Kun tätä aineistoa on selannut ja kenttää 15 vuotta kiertänyt, niin minä itse en asetu miniän enkä anopin puolelle. Sen verran karuja kertomuksia olen kuullut myös hankalista miniöistä."