Ei yksi pääsky kesää tee, kuuluu kulunut sanonta. Kestävyysjuoksija Janne Holménin voittamasta maratonin EM-kullasta ei voi tehdä vielä johtopäätöstä, että Suomen kestävyysjuoksun pitkä alennustila olisi ohi. Hyvää ensimmäinen kestävyysjuoksuvoitto yli kahteen vuosikymmeneen silti teki. Ennen kaikkea se luo luottamusta tulevaisuuteen. Edessä ovat Ateenan olympialaiset 2004 ja Helsingin MM-kisat 2005. Niitä silmällä pitäen Holménin yllätysvoitto oli kuin taivaan lahja.
Penkkiurheilukansa tottui 1970-luvulla siihen, että kestävyysjuoksijat toivat kultamitaleja kisoista kuin kisoista. Nimet Juha Väätäinen, Lasse Viren ja Pekka Vasala - niin, ja Nina Holmén - ovat piirtyneet suomalaissieluihin. Heidän menestyksensä perustui sisukkaaseen harjoitteluun. Toivoa sopii, että Janne Holménin ykkössija nostaa intoa harjoitella kovaa. Ilman sitä menestystä ei tule. Holménin temppu kertoo myös siitä, että rankan treenamisen ja vaativan opiskelun pystyy yhdistämään, jos vain niin haluaa.
Menestys poikii yleensä menestystä. Yleisurheilu on menettänyt katsojiaan uusille lajeille, jotka ovat viihteellisempiä ja sopivat paremmin televisioon. Suurin syy yleisökatoon on silti huono menestys. Onkin odotettavissa, että yleisurheilu nousee Münchenin menestyksen myötä uuteen suosioon, kunhan tulostasoa saadaan nousemaan kautta linjan.
Pysyvämpää nousua varten yleisurheilu tarvitsee pitkäjänteistä valmennustyötä. Vain siitä seuraavan menestyksen kautta yleisurheilu saa taas paikkansa Suomen urheilun painopisteenä. On hienoa, että suomalaiset niittävät kunniaa esimerkiksi autourheilussa, mutta urheilumenestys tuntuu täydellisimmältä silloin, kun se tulee, ilman vippaskonsteja, hiihdossa ja kestävyysjuoksuissa.