Ihan kohta selviää, saammeko pitkäaikaisen vai pitkästä aikaa lyhyen hallituksen. Punamultahallitus joko nousee tai tuhoutuu talouslinjaustensa, työllisyys- ja veropolitiikkansa kera. Juuri niistä käydään kovinta vääntöä. Eikä hyvältä näytä. Suomesta voi uskonpuutteessa tulla euromaiden ex-priimus.
Ekonomisteja näkymä jo selvästi järkyttää. Nordean pääekonomisti Juha Ahtola, jota on ennemminkin pidetty optimistina, myönsi menneellä viikolla olevansa "kauhuissaan siitä, minkälaisella otteella talouspoliittiseen osioon ryhdytään". Hänellä ovat ihan nousseet kylmät hikikarpalot otsalle.
"Ylikiiltävä kilpemme julkisen talouden hoidossa tulee kyllä himmenemään", Ahtola hälyttää ja ennakoi jo "epämiellyttäviä kommentteja" maailmalta.
Oikeastaan Ahtola oli kutsunut toimittajia aamupalalle kertoakseen, että raakaöljyn hinta näyttää vakiintuneen soputasolle. Se on suuri helpotus ennusteiden tekijöille. Mutta kun talouselämän ilouutiset ovat näinä aikoina muutenkin vähissä, niin Suomessa tämäkin pieni hurraa vaimeni hallitusneuvottelijoiden ovenraosta tipahtaneisiin tiedonmuruihin.
Neuvottelut kun haiskahtavat pahasti tilapäisten menojen lisäyksiltä 70- ja 80 -lukujen elvytystoimien malliin. "Laastarointia", Ahtiala tulkitsee ja arvioi punamullan ohjaavan talouspolitiikkaa kohti kivikautta. Pahimmillaan menoja lisätään elvytyspaketin nimissä siellä, missä varat eivät luo uutta taloudellista toimintaa, mutta toisaalla pidetään samaan aikaan tiukkaa budjettikuria. Tämä yhdistelmä voisi ajaa tuloveroasteen jopa nousuun.
Ilman selkeitä linjauksia tuloveronkevennysten puolesta veropolitiikka päätyisikin takaisin työmarkkinoiden käsiin. Hallituksen toimettomuus asiassa olisi tulkittava selväksi linjanmuutokseksi.
Taka-askeleiden sijaan Suomessa kaivataan jatkossakin lisää kilpailukykyä. Mutta miksi kilpailukyvyn puolesta puhuvat vain ekonomistit, eivätkä poliitikot, kansakuntamme valitut suojelijat? Siksikö, että päättäjiltämme puuttuu usko ja luottamus talouden omaan dynamiikkaan? Eivätkö hekin työllistäisi useammin tarjoilijaa, jos hyvä ravintolaruoka olisi selvästi edullisempaa?
Oraakkelimaisesti hymyilevä Anneli Jäätteenmäki ehkä haluaa karistaa edeltäjänsä kannoiltaan tekemällä jotakin aivan omaa. Jollei muuta, niin entistä ehompia siltarumpuja maakuntiin. Vaikka jopa rakennusala kavahtaa visiota markkinoiden mahdollisesta ylikuumenemisesta.
Joillekin Sailaksen työllisyysraportti on vain yksi paperi muiden joukossa. Ahtola sen sijaan on lukenut 46-sivuista raporttia - "kovaa kamaa" - kynä kädessä ja laskupää sauhuten. Tältä seisomalta hän repisi siitä kannet pois ja nimeäisi ehdotukset uudestaan: Suomen talouspoliittiseksi ohjelmaksi. "Se on, jos ei paras, niin toiseksi paras mitä maassa on tehty."
Mutta ehkä vain ekonomistit ovat lukeneet loppuraportin. Sillä harva on huomannut, että kannustimet, joita vastaan Oulussakin on osoitettu äänekkäästi mieltä, eivät purisi samantien.
Nykyiset työttömät eivät menettäisi korvauksiaan. Eikä nykyinen opiskelijasukupolvi joutuisi opintolainan piiriin. Samoin kuin emme me palkansaajatkaan - jotka onnistuimme vielä rahoittamaan korkeakouluopintomme yksinomaan opintolainan ja kesän hanttihommien turvin - saisi huomenna neljän prosentin veronalennuksia. Vaan toimet purisivat asteittain, kun ikääntyneet jo tekevät tilaa
työmarkkinoilla.