Tavallinen kansalainen muistaa Toronton G20-kokouksesta luultavasti vain palavat poliisiautot ja otsikon, jonka mukaan poliisi pidätti 500 mielenosoituksissa riehunutta.
Se on harmi. Koolla olivat sentään maailman talousmahdit. Neuvottelupöydissä oli sekä poliittista että taloudellista päätösvaltaa riittämiin. Tämä konklaavi kykenee sopivalla yhteistyöllä nostamaan maailmantalouden siitä kriisistä, jossa se on sinnitellyt pian kaksi vuotta. Tai vastaavasti sysäämään sen syvemmälle suohon.
On vaikea arvioida, mitä Toronton kokouksesta oikeasti seuraa. Mielenosoitusten lisäksi mieleen jää helposti kolme asiaa, joista ei syntynyt yksituumaisuutta.
Ensiksi Kiina osoitti jälleen oman vahvan tahtonsa kieltäytymällä hyväksymästä edes yhtä riviä uudesta joustavasta valuuttakurssipolitiikastaan kokouksen yhteiseen julkilausumaan.
Toiseksi maailman suurilla tuntui olevan huikeita erimielisyyksiä lainarahalla elvyttämisen määrästä ja kestosta. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama vaati muuta maailmaa jatkamaan elvytystä, Saksa puolestaan katsoi, että on aika ryhtyä supistamaan budjettivajeita.
Ja kolmanneksi finanssialan sääntelytoimista ei syntynyt yhteisymmärrystä, vaikka juuri yksityiset rahoituslaitokset ahneuksissaan laittoivat alulle luottokriisin, joka levisi tulipalovauhdilla reaalitalouteen. Laiha lohtu on, että Yhdysvallat, finanssikriisin suurin syntipukki, sentään kiristää tuntuvasti lainsäädäntöään.
G20 koostuu 19 maan valtiovarainministereistä ja keskuspankkien pääjohtajista. Ryhmän 20. edustaja on Euroopan unioni. Maiden joukkoon mahtuu sellaisia maita kuin Yhdysvallat, Britannia, Saksa ja vastaavasti suuria kehitysmaita kuten Kiina, Indonesia, Brasilia ja Intia.
Pulmat ovat maiden erilaisuudessa. Vaikka niistä jokaisen talouden pohjana on markkinatalous, käytännön soveltamisessa on paljon puutteita. Keskuspankkien itsenäisyydestä ei ole jokaisen kohdalla takeita, inflaatiotavoitteet ovat kovin erilaisia, budjettitilinpidon tarkkuus on monella kyseenalainen eikä korruptiokaan ole ryhmän maissa mitenkään epätavallista.
Siksi talouspolitiikan koordinointi on helppoa vain juhlapuheissa.
Toronton kokousta voi pitää pettymyksenä. Kun ottaa huomioon, miten paljon talouspoliittista valtaa ja asiantuntemusta yhteen oli kokoontunut, tuntuu vaikealta käsittää, ettei selvää yhteistä näkemystä velkaelvytyksen kestosta saatu aikaan.
Kyse on juuri sellaisesta linjauksesta, joka rauhoittaa markkinoita ja jolla on merkitystä suomalaisenkin asuntovelallisen arkeen. G20-maat eivät onnistuneet välittämään vakuuttavaa viestiä, jossa ne ensiksi lupaavat huolehtia kasvun jatkumisesta, ja heti kun näin tapahtuu, sen jälkeen ne ottavat budjettivajeet haltuun.
Tällaisia päätöksiä pitäisi syntyä. Muuta varten G20:tä ei tarvitse koolle kutsuakaan.