Elojazzeja kuunnellessa tuli mieleen musiikin, kaupallisuuden sekä turvallisuuden kolmikanta. Jos musiikkitapahtuma haluaa vakiinnuttaa asemansa, on aatteellisuudesta tingittävä valtavirran suuntaan. Niinpä perjantaina lavalta kuului rap, soul, funk, klassinen, iskelmä ja pop, kun lauantai painottui vuorostaan jazziin.
Perjantain Aittatorin illan aloitti nuoruuden innolla ja raivolla englantilainen Joanne Shaw Taylor Trio, joka räimi suoraviivaista rytinäbluesia.
Taitoa löytyi, mutta nyanssit ja laulu olivat kuin oikohöylästä. Epätasaisuus ja tavanomaisuus vaivasi keikkasettiä, mutta trio pisti Aittatorin silti energiallaan nousupykälään.
Ruotsalainen laulu- ja vokaalikokoonpano The Real Group oli sitten osoitus sofistikoituneesta huippuvireestä.
Jazz yhdistyi kansanmusiikkiin, viihteeseen, rappiin ja klassiseen kuin saumasukka yläreiteen. Esiintyminen oli hiottua ja pastellisävyistä pukeutumista myöten. Erittäin miellyttävää, taidokasta ja viihdyttävää mainstreamia.
Sitten olikin vuorossa UMO Soul Night solisteinaan Tuomo, Osmo Ikonen ja Axl Smith.
Kyllähän Umo hommansa hyvin osaa. Alkuun oli virkamiesmäistä jäykistelyä, mutta soitto suli notkeammaksi illan edetessä. Nuoret solistit osasivat hommansa ja saivat yleisön mukaan iskeviin kertosäkeisiin ja funk-, soul- sekä rap-riimeihin. Viihdettä ja hauskanpitoa, seassa pari tiukkaa instrumentaalisooloa.
Puhtaan jazzin pariin päästiin vasta Vanhalla paloasemalla, kun Tonight at Noon: The Music of Charles Mingus näytti, mistä jazzissa oikeasti on kyse.
Jukka Eskola (trumpetti, flyygelitorvi), Mikko Innanen (altto- ja baritonisaksofoni), Jussi Kannaste (tenorisaksofoni), Mikko Helevä (Hammond B3) ja Andre Sumelius (rummut) tiukkasivat hardbobia ja aitoa vuorosoitantaa ja hienoja sooloja kuin helminauhaa.
Vanhalla Paloasemalla ympyrä sulkeutui. Tästähän jazzissa on kyse. Musiikista sen itsensä takia, kun soittajat altistavat itsensä. Ei enempää, ei vähempää.
Lauantaina aloitettiin suoraan ytimestä. Jukka Eskola Quintet oli vireessä ja tyylikäs funkahtava jazz rullasi tajuntaan vastustamattomalla imulla. Soitossa oli ideaa, kipinää ja jännitettä.
UMO oli enemmän kotikentällään säestäessään How Many Sistersiä. Traditionaalista laulua varmaotteisesti vedettynä.
Leideihin Kähärä, Aittomäki ja Hiltunen verrattuna Timo Lassy Band olikin sitten kuin rämäpää rallikuski. Suoraviivainen, mutta musiikillisesti täyspainoinen setti oli sopiva sekoitus boogaloota ja perinnetietoista jazzin sykettä 60-luvun malliin.
Vanhalla Paloasemalla jatkui Hammond B3 -teema, kun Kahden miehen Galaksi, Seppo Kantonen (hammond) ja Joonas Riippa (rummut), päästivät alitajuntansa valloilleen.
Kerrankin esittelylehtisen teksti osui kohdalleen: "Kanttori Kantonen ja hänen apurinsa Rumpua Lyövä Marakatti poraavat, sahaavat, naulaavat, tinaavat ja kolvaavat, kunnes viimeinenkin jazzpoliisi palauttaa aseensa ja virkamerkkinsä."
Näin todella tapahtui. Energiaa ja todellista improvisaatiota tappiin asti.
Viimeisenä astui lavalle astetta normaalimpi hammond-rumpu -pari, Nieminen & Litmanen. Groovea Jimmy Smithin ja aikalaisten malliin. Näillä duunareilla laasti ja rappaus roiskui ja jazzyleisö intoutui jopa tanssimaan.