Me too -liike on Suomessa iskenyt erityisen voimakkaasti elokuva-alaan. Tunnettujen ohjaajien nuoriin naisnäyttelijöihin kohdistama vallan väärinkäyttö on ollut hirvittävää ja on todella tärkeää, että siitä puhutaan mahdollisimman avoimesti ja suoraan.
Läpinäkyvyys estää vallan väärinkäytön ja kaltoinkohtelun. Siksi käyty keskustelu on niin merkityksellistä. Pelkkä keskustelu ei kuitenkaan riitä, vaan alistavia rakenteita täytyy myös aidosti muuttaa ja korjata paremmiksi.
Nämä ovat Me Toon tärkeimpiä aspekteja ja niitä on käyty hyvin läpi. Siksi tohdin avata myös erään vähemmän tärkeän näkökulman – eli sen, miksi muutos on tärkeää myös yleisön edustajan näkökulmasta.
Elokuva on fiktiota. Tämä on selkeä sopimus elokuvantekijän ja hänen yleisönsä välillä – mikään, mikä ruudulla tapahtuu, ei ole totta. Kun tiedämme, että edessämme tapahtuvat asiat eivät ole oikeita, voimme uppoutua elokuvan maailmaan. Tästä paradoksista nousee elokuvan vetovoima ja mahdollisuudet puhua äärimmäisen hirveistäkin asioista elokuvan kautta.
Mutta jos emme voi luottaa siihen, että näkemämme on puhdasta sepitettä, elokuvan taika murtuu. Jos joudumme jokaisen kohtauksen kohdalla miettimään, onko näyttelijän kokema kauhu taitavaa esiintymistyötä vai kameran takana raivoavan ohjaaman nostattamaa pelko, fiktion suojamuuri ei enää pidä.
Esimerkiksi Aku Louhimiehen elokuvat ovat tietyssä mielessä tästä eteenpäin pilalla. Kun joudun pohtimaan, onko näyttelijän kanssa ylipäätään sovittu kohtaukseen liittyvästä alastomuudesta vai onko se tullut hänelle itselleenkin järkyttävänä shokkiyllätyksenä, irtaudun elokuvan fiktiivisestä maailmasta enkä kykene enää nauttimaan tarinasta.
Moni on tosin sitä mieltä, että tekijä tulisi aina kyetä erottamaan teoksestaan. Mutta useissa tapauksissa se on mahdotonta. Esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohto on yksi kaikkien aikojen upeimmista elokuvista ja kertakaikkisen hieno kuvaus ihmisen psyyken romahtamisesta.
Mutta kun tietää, että naispääosanesittäjä Shelley Duvallin äärimmäisen uskottava hermoromahdus ruudulla johtui Kubrickin häneen kohdistamasta systemaattisesta nöyryyttämisestä ja alistamisesta, elokuvan hirviö ei olekaan enää Jack Torrance vaan Kubrick itse. Elokuvan ja ohjaajan erottaminen toisistaan ei enää onnistu.
Taiteen tulee koetella rajoja ja avata näkökulmia ihmisyyteen. Mutta yleisön tulee joka kerta olla täysin varma taidetta kokiessaan, että teosta tehdessä ketään ei ole kohdeltu huonosti, nöyryytetty tai alistettu. Se on ainoa keino varmistaa, että fiktiivisten tarinoiden teho ja lumo säilyvät ennallaan.
Ja siksi Me Too -liike on äärimmäisen tärkeä juuri yleisön näkökulmasta. Koska yleisölle taidetta kuitenkin lopulta aina tehdään.
Kirjoittaja on oululainen stand up -koomikko ja elokuvataiteen suurkuluttaja.