Voiko James Bondin ja Uuno Turhapuron kaltaisilla populaarikulttuurin myyttisillä hahmoilla olla jokin terapeuttinen merkitys?
Kyllä voi, väittää elokuvatutkija, professori Veijo Hietala Turun yliopistosta.
Hietalan mukaan populaarikulttuurin tuotteet ovat oman aikansa kirkkain peili. Mitä suositumpia nämä tuotteet ovat, sitä todennäköisemmin ne heijastavat kulttuurissa vallitsevia kipupisteitä ja pyrkivät terapeuttisesti hoitamaan niitä.
"Kulttuurin ollessa käymistilassa ja mieskuvan muuttuessa Uuno Turhapuron hahmo on toiminut välittäjänä ja terapeuttina auttamassa suomalaisia miehiä siirtymään vanhasta mieskuvasta uuteen. Kun meillä miehillä on ollut vaikeaa ja naiset ovat talloneet meidät jalkoihinsa, Turhapuro on lohduttanut ja auttanut miehiä selviämään vaikean tilanteen yli ja eteenpäin"; Hietala selittää.
Jos hänen teoriaansa on uskominen, Turhapuron terapeuttisia geenejä on rikastunut myös esimerkiksi Pekka Puupään ja Pekko Aikamiespojan hahmoihin. Sarjakuvissa, teatterissa ja postimerkeissäkin sikailevan Wagnerin valtaisa suosio alkaa avautua. Sika hyvä terapeutti! Mutta älkää kertoko tätä Viiville. Hän saattaisi särkeä kristallivaasin.
Pelasta meidät, Bond!
James Bondin terapeuttinen merkitys aikamme kulttuurissa on Veijo Hietalan mukaan selkeä. "Bondin hahmo on hyvin myyttinen. Siinä on piirteitä jopa Kristus-myytistä. Koko salainen palvelu on kuin jumalainen järjestelmä, jossa M lähettää Bondin pelastamaan maailman uhkaavasta tilanteesta, kuten Jumala lähetti Kristuksen maan päälle täyttämään tiettyä tehtävää."
"Bondin paholaismaisessa vastustajassa taas on saatanallisia piirteitä, ja koko skenaariossa on kysymys maailman pelastamisesta. Bond käy läpi Kristus-myytin vaiheita, hän joutuu elokuvassa konnan kynsiin ja konna kiduttaa ja rääkkää häntä pahanpäiväisesti. Bond joutuu kokemaan ankaria kärsimyksiä, kunnes koittaa suuri harmagedoninen taistelu elokuvan loppupuolella ja sen seurauksena Bond pelastaa maailman ja palauttaa jumalaisen järjestyksen", professori Hietala kuvailee.
Hän löytää lähestulkoon kaikkien action-elokuvien käsikirjoitusten taustalta kristusmaisia piirteitä. Niiden vetovoima ei ole hänen mielestään sattumaa. Väkivaltaelokuvien laaja suosio osoittaa, että niillä on jokin tärkeä terapeuttinen merkitys. Me katsomme väkivaltaviihdettä, koska me tarvitsemme sitä.
Kulttuurin uneksintaa
Veijo Hietala perustaa näkemyksensä psykoanalyysin isän Sigmund Freudin teoriaan ihmismielen tiedostamattomasta puolesta, piilotajunnasta.
Se hallitsee suurta osaa meidän käyttäytymisestämme, vaikka emme itse sitä tiedosta. Koska kulttuuri koostuu ihmisistä, myös kulttuurista suurin osa on tiedostamatonta.
Populaarifiktiot leimataan usein tyhjänpäiväisiksi päiväuniksi, mutta Veijo Hietala löytää niille merkityksen ja arvon. "Uskon ihan konkreettisesti, että populaariviihde on kulttuuripoliittista päiväunta, jonka avulla kulttuuri uneksii ja pyrkii löytämään ratkaisuja meitä kulloinkin rasittaviin ongelmiin."
Veijo Hietala pitää myyttiseen tarinaan perustuvia action-elokuvia ikiaikaisen tarinankerronnan modernina ilmentymänä. Esimerkkinä hän mainitsee Likaisen Harryn, 30 vuotta sitten valmistuneen legendaarisen amerikkalaiselokuvan.
"Samantyyppiset tarinat ovat olleet ilonamme niin kauan kuin ihmiskunta on kertonut tarinoita. Niissä ei ole mitään muuta uutta kuin se, että nyt tarinoita katsellaan. Menneisyydessä ihmiset kertoivat ja kuuntelivat niitä tai lukivat niitä kirjoista."
Ranskalaisen myyttien tutkijan Lewi Straussin mukaan populaarikulttuuri on nykyajan mytologiaa, jolla on meidän kulttuurissamme samoja tehtäviä kuin primitiivisillä myyteillä alkukantaisten heimojen keskuudessa.
Sielun saippuaa
Elokuvateollisuus vyöryttää meidän silmiemme eteen väkivaltaisia tarinoita, jotka ovat siirtyneet ihmiskunnan historiasta meidän aikaamme. Veijo Hietala mainitsee esimerkkinä HomeroksenOdysseian, joka on länsimaisen kulttuurin vanhimpia eepoksia. Kun Odysseus palasi pitkältä retkeltään ja yhytti vaimoa liehittelevät kilpakosijat, hän tappoi heidät.
Mitä uutta tarinassa on? Ei mitään. Luemme lähes päivittäin lehdistä uutisia mustasukkaisuuden vallassa tehdyistä surmatöistä.
Veijo Hietala on löytää selityksen väkivaltaelokuvien hillittömälle lumolle myös kreikkalaisen filosofin Aristoteleen katarsis- eli puhdistautumisteoriasta.
"Aristoteles oli ensimmäisiä suuria väkivaltafiktion teoreetikkoja. Antiikin Kreikassa häntä ihmetytti se, että tragediat olivat erittäin suosittuja, vaikka niissä tapettiin suunnaton määrä ihmisiä ja kaikki päättyi murheellisesti. Aristoteles päätteli katarsis-teoriassaan, että katsojat puhdistautuivat negatiivisista ja väkivaltaisista tunteista katsomalla ja kokemalla väkivaltaa."
"Ainoa ero antiikin tragedioiden ja Likaisen Harryn kaltaisten tragedioiden välillä on se, että antiikin tragedioissa väkivaltaa ei yleensä näytetty. Näyttämölle tuli yleensä joku sanansaattaja kertomaan, kuka kulloinkin oli tapettu, mutta verta ja suolenpätkiä ei näytetty katsojille."
Hietala myöntää, etteivät katarsis-teoriaan perustuvat väkivaltaviihteen terapeuttiset ja puhdistavat selitysmallit ole olleet viime aikoina kovin muodikkaita. Nykyisin ovat suositumpia teoriat, joiden mukaan väkivallan katsominen ja kokeminen on omiaan kiihdyttämään väkivaltaa.
Pusu ja pyssy
Amerikkalaisen elokuvatutkijan Thomas Schatzin mukaan klassisessa Hollywood-elokuvassa on kaksi lajityyppiä eli genreä: eros ja tanatos, rakkaus ja kuolema.
Veijo Hietala on kehittänyt lajityypeille suomennoksen: pusu- ja pyssygenret. "Pusugenreä edustavat romanssit, melodraamat ja musikaalit, ja pyssygenren piiristä löytyvät muun muassa sota, western ja poliisietsivät."
Jaossa on kysymys kahdentyyppisestä ongelmanratkaisusta. Genre-elokuvissa on jokin häiriötilanne, joka on ratkaistava. Pusupuolella häiriötilanne on romanttinen, esimerkiksi poika on rakastunut kahteen tyttöön. Pusugenressä ratkaisu on yleensä loppusuudelma, eli ongelmat hoidetaan pussaamalla. Pyssypuolella ratkaisu perustuu väkivaltaan ja ongelmat hoidetaan pyssyllä.