Ingmar Bergmanin myötä yksi elokuvahistorian suurista nimistä on poissa. Hän edusti jo kadotetulta tuntuvaa aikaa, jolloin elokuvan sisältö oli budjettia tärkeämpi.
Ingmar Bergmanin kuolinuutinen saapui viikolla, jolloin Oulun elokuvateatterien ohjelmistossa ovat muun muassa seuraavat filmit:
Die Hard 4.0, Grindhouse: Planet Terror, Pirates of Caribbean, Ocean´s 13, Transformers, The Simpsons Movie, Black Sheep
sekä
Harry Potter ja Feeniksin kilta.
Vähemmistössä ovat elokuvat, joille annettu nimi on silkkaa suomea, kuten
Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat.
Englanninkielisen viihdevyörytyksen seasta voi Oulussa löytää kolme alkuperältään ranskankielistä elokuvaa. Kesän tarjonta kuvaa hyvin alan tilannetta. Isojen kaupunkien pienemmissä saleissa voi yhä satunnaisesti nähdä muutakin kuin suurilla budjeteilla tehtyjä kaupallisia kassamagneetteja. Niin kutsuttu taide-elokuva elää marginaaleissa, ja joskus harvoin jokin sellainen filmi saattaa löytää myös laajempaa yleisöä.
Elokuvasaleja nyt enimmäkseen kansoittavalle sukupolvelle koko Ingmar Bergmanin nimi tuskin sanoo juuri mitään. Silti koko Ruotsi tuntui maanantaina seisahtuvan muistamaan häntä, ja kuolinuutinen oli etusivun aineistoa kautta maailman.
Kysymyksessä on merkillinen ristiriita. Bergman oli kiistatta yksi elokuvan historian tärkeimmistä suunnannäyttäjistä, mutta elokuva itsessään näyttää kantavan yhä vähemmän hänen tai muidenkaan mestarien perintöä.
Federico Fellini, Andrei Tarkovski, Krzysztof Kieslowski - nämä ja muut nimet muodostavat elokuvan eurooppalaisten suuruuksien listaa viime vuosikymmeniltä, eikä tämä pitkä ja kunniakas perinne ole suinkaan katkennut. Nykypäivän ohjaajista luetteloon voi liittää vaikkapa espanjalaisen Pedro Almodovarin.
Yhä harvinaisempaa tuntuu olevan kuitenkin sellainen hiljaisuus ja herkkyys, jota Bergman edusti. Luotettavan ja yhteen hioutuneen näyttelijäkaartinsa avulla hän tutki ruotsalaista porvaristoa ja sen kautta ihmisen sielunelämää, sukupolvien ja sukupuolten välisiä suhteita. Tuloksena syntyi 1950-luvulta 1990-luvulle joukko filmejä, joita ilman elokuva itsessään olisi taidemuotona paljon köyhempi.
Pohjoismaisesta kulttuurielämästä on tällä hetkellä vaikea löytää ketään, jolla kansainvälisesti olisi Bergmanin kaltainen asema. Toki elokuvan alalla esimerkiksi Aki Kaurismäki ja tanskalainen Lars von Trier ovat osoittaneet, että myös pienestä maasta lähtevä ohjaaja voi saada alalla kansainvälistä tunnustusta. Mittakaava on tässä kuitenkin toinen.
Bergmanin muistokirjoituksia yleisesti leimaava haikeus kuvastaa, että ruotsalaismestarin poismenossa nähdään myös symbolista merkitystä. 89-vuotiaan ohjaajan myötä tuntuu kokonainen elokuvan aikakausi haudatulta. Vaikutelmaa vain korosti tiistaina tullut tieto italialaisohjaaja Michelangelo Antonionin kuolemasta.
Kuvan- ja äänentoiston teknologia on kehittynyt huikeasti, tietokoneanimaatioiden ja miljoonabudjettien avulla kyetään luomaan yhä upeampia illuusioita. Mikään siinä ei edusta suuntaa, jonne Bergman avasi tietä. Elokuvan valtavirta on toki aina tarkoittanut viihdettä ja jännitystä, ja niin kuuluu ollakin. Mutta sen ohessa soisi elävän näkemyksen elokuvasta taiteena, joka kykenee tavoittamaan jotain olennaista ihmisestä ja ajasta, jossa hän elää.
On pohdinnan arvoinen kysymys, paljonko tämän hetken mahdollisilla bergmaneilla on elintilaa aloittaa ura. Mistä löytyy rahoitus, mistä yleisö?