Kädenpuristus on tärkein. Se on Åke Lindmanilla yhä miehekkään jämäkkä, sellainen kuin Tuntemattoman sotilaan alikersantti Lehdon esittäjältä voi odottaa.
Lehtomainen lujuus oli tarpeen runsas vuosi sitten, kun Lindman oli ohjaamassa suurelokuvaansa Tali-Ihantala 1944. Savotta jäi sairauden vuoksi kesken, ja leikkaaja Sakari Kirjavainen sai valtuudet saattaa tuotanto kunniallisesti loppuun.
Kun Tali-Ihantala kerää katsomoita täyteen ympäri Suomen, Lindman totuttelee elämään sen tosiasian kanssa, että näyttelijänä ja ohjaajana yli sataan elokuvaan kädenjälkensä jättäneen filmi-ikonin terveys ei salli enää yhdenkään elokuvan ohjaamista.
"Olisi vielä halu ohjata, mutta niitä elokuvia ei näköjään tarvita", hän viittaa haikeasti ikään kuin korkeampaan voimaan.
Katkera hän ei ole. Elokuva on antanut enemmän kuin paljon. Siksi siitä on niin vaikea luopua.
"Harvinaisen paljon olen saanut tehdä. Elokuva on ollut koko elämä. Ei sitten ole ihme, etten tahdo päästä siitä irti."
Kovapintainen herkkyys ja intohimo. Näillä eväillä Lindman on suunnistanut kahdella kentällä, elokuva-alalla ja jalkapallossa.
Helsingin Vallilan työläiskortteleissa elo oli sota-ajan Suomessa lämmintä, mutta karua. Vastapainoksi toiselle kymmenelle ehtinyt Åke pakeni kotoa elokuvien ja jalkapallon maailmaan.
"Asuimme Brahen kentän lähellä, ja sieltä äidin piti tulla iltapimeällä hakemaan mua ja palloa pois. Sunnuntaisin saatoin käydä katsomassa neljäkin elokuvaa."
"Olin filmihullu. Käsittämätöntä, että työläisperheen kakara innostui elokuvista niin paljon. Mulle selvisi 12-vuotiaana, että haluan filminäyttelijäksi."
Hänen kotikenttänsä oli elokuva, ei teatteri. Pesti Svenska Teaternissa 1950-luvulla jäi, kun filmikiireet veivät mennessään.
Jalkapalloilijana Lindman nousi Suomen maajoukkueeseen ja Helsingin vuoden 1952 olympiakisoihin. Urheilua oli hankala sovittaa yhteen teatterin kanssa.
"Svenskanin johtaja Nicken Rönngren sanoi aina, että jätä se jalkapallo. Tulet vielä näytökseen pää kainalon alla."
"Kerran mulla menikin nenä poskelle, kun vastustajan pelaaja hyppäsi pelissä päin näköä. Illalla oli teatterinäytös, ja nenä oli kääntynyt aivan poikittain. Rutina vaan kävi, kun lääkäri väänsi jonkinlaisen temmiraudan ja puukon avulla nokan paikalleen. En saanut potkuja teatterista."
Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa työskennelleen Lindmanin toimenkuva laajeni 1960-luvun alussa näyttelijästä ohjaajaksi. SF:n maineikas johtaja T.J. Särkkä oli ensin ajatusta vastaan, mutta myöntyi sitten.
Lindman oli kyllästynyt näyttelemään roistojen rooleissa. "Konnan maineeni meni liiankin pitkälle. Kun 1950-luvulla kävelin Helsingin keskustassa, vastaan tuli kaksi nättiä teinityttöä. Kun ne tuli mun kohdalle, toinen meni piiloon toisen taakse ja kivahti, että 'hyi kamala, Åke Lindman!' Ajattelin, että tää on hirveetä. Pelottelen ihmisiä kadulla."
Ohjaajana Lindman on kuvittanut Suomea ristiin rastiin. Elokuvaa on syntynyt yhtä lailla kirjailija Anni Blomqvistin saaristolaiskirjoista kuin perimätietoon perustuvista kertomuksista 1800-luvun lopun Lapin kultaryntäyksestä.
Teemoista lähinnä on viime vuosina ollut sota. Tali-Ihantalaa edelsi muutama vuosi sitten Etulinjan edessä -elokuva, joka kertoi suomenruotsalaisen jalkaväkirykmentin vaiheista jatkosodassa. "Olin sota-aikaan liian nuori päästäkseni rintamalle. Jäi päälle polte, että pitää tehdä sota-aiheisia elokuvia."
Reima Rautiainen, STT