"Oma elämäsi on tausta sille, mitä teet ohjaajana", todisti entisessä Jugoslaviassa syntynyt Emir Kusturica Sodankylän elokuvajuhlilla.
Kusturican äiti on serbi mutta pojan mukaan perhe ei suinkaan ollut nationalistinen, päinvastoin. Ohjaaja palasikin useita kertoja siihen, kuinka muun muassa televisiossa näytetty propaganda teki sodan aikana serbeistä syyllisiä Balkanin etnisiin ongelmiin. "En halua olla nationalisti vaan kertoa, että kysymys oli raskaasta prosessista", hän tähdensi.
Vuonna 1995 valmistuneen Undergroundin kuvaukset olivat Kusturicalle tuskallista aikaa, sillä niitä tehtiin Bosnian sodan aikana Belgradissa. "En asettunut millekään puolelle ja elin todeksi sloganin jos et ole puolellamme olet meitä vastaan", hän kertoi.
Kusturica korosti kuitenkin kansallisuuden merkitystä: se on osa identiteettiä ja sidoksissa kulttuuriin. "Globalisaatio merkitsee kaikilla tasoilla identiteetin menettämistä ja sitä vastaan tulen aina taistelemaan", hän vakuutti. Hänelle itselleen on tärkeää nähdä ja haistaa niiden seutujen puiden ja kukkien tuoksu, mistä hän itse on kotoisin.
Lapsuuden vahvat kokemukset
Kusturican perhe kuului ylempään keskiluokkaan. Sarajevossa asuneena hän sai kuitenkin tavallista laajemman kuvan siitä, kuinka monia eri kansallisuuksia ja tasoja yhteiskuntaan kuului. Emir kaveerasi varsinkin mustalaisten kanssa ja tunnisti jo varhain vapaan ja sidotun elämän eron.
Mustalaisten tapa elää oli täysin erilainen kuin Kusturican kotiväen ja sillä oli voimakas vaikutus poikaan.
"Todistin monia sellaisia asioita, joita tavallinen lapsi ei koskaan näe. Ne olivat vahvoja kokemuksia, jotka alkoivat tuottaa hedelmää 10-15 vuotta myöhemmin, kun ryhdyin tekemään elokuvia."
Kusturican perhe oli huolissaan pojan tulevaisuudesta ja lähetti tämän lopulta elokuvakouluun. Elokuvasta tuli Kusturicalle keino selvitä elämästä. Hän kiittää kommunismin ajan elokuvakoulutusta siitä, että opiskelijat pääsivät kiinni käytännön elokuvatyöhön.
Jugoslavian ajan elokuvat olivat kuitenkin usein täynnä propagandaa ja palkintoja voittivat ne elokuvat, joista Tito piti. Kusturica havaitsi kuitenkin pian, että pelkkä viha Titon hallintoa kohtaan ei riitä elokuvan lähtökohdaksi. "Sitä paitsi Hollywoodin elokuvat ovat nekin propagandaa, hienovaraisempaa mutta kuitenkin sitä", Kusturica totesi ja jatkoi, että tämän päivän elokuvateollisuus on yleensä pelkkää miljoonabisnestä.
Ei siksi, että voisi
ostaa Rolexin
Isä on työmatkalla (1985) on absurdi kuvaus perheestä, jonka isä oli viety 1950-luvulla työleirille eli "työmatkalle". "En halunnut näyttää suoraan sitä, mitä ihmisille tapahtui vaan sen, kuinka se heijastui perheeseen", ohjaaja kertoi. Perheen kokemus välittyy sen pienen pojan kautta, etäännytettynä, kuten usein Kusturican elokuvissa.
Sodankylässä nähdään myös Kusturican elokuvat Underground, Arizona dream (1993), Musta kissa, valkoinen kissa (1998) ja Mustalaisten aika (1989).
"Elokuvani ovat yhtä tärkeitä kuin elämäni", Kusturica korosti, "En tee niitä siksi, että voisin ostaa Rolexin". Elokuva ja elämä ovat kuitenkin eri asioita: elokuva ei ole todellisuutta eikä kuvaustilanne "luonnollinen".
Amerikkalainen elokuva on suurta vientiteollisuutta ja jyllää kaikkialla mutta Kusturica uskoo aikojen muuttuvan. "Uskon odottamattomaan, maailma ei voi edetä nykyistä rataa", hän sanoi.
Aamukeskustelussa Kusturica paljastui myös ohjaaja Aki Kaurismäen elokuvien ihailijaksi. "Hän ei kerro kaikkea mutta tietää mitä kertoo ja taitaa tyylin. Full size excitement!"