Petroskoilainen hotellihuone aamuyöstä. Väkeä tulee ja menee ovista kuin keskustan puoluevaltuuskunnan kokouksessa, mutta eri syistä. Murmanskilaisen kokoussihteerin omistama norjalaisen pankin luottokortti on kateissa, ryöstetty tai hävinnyt. Seuraavana aamuna sillä pitäisi maksaa elintärkeitä maksuja. Jos ei korttia löydy ja pian, edessä on isoja ongelmia.
Tili on jo Norjasta kuoletettu, mutta missä kortti? Mies Arkangelista saa idean. Hän säntää kadulle ja palaa takaisin pankkiautomaatissa olleen numeron kanssa. Kännykkä käteen. Pietarissa vastataan ja näpytellään tietokonetta: Kyllä, kortti on tallessa, se on jäänyt petroskoilaisen pankkiautomaatin sisään kello 10.02.
Yleinen helpotus. Mutta mies Arkangelista tuijottaa epäuskoisena kännykkäänsä. "Kuka meistä olisi ikinä uskonut kymmenen vuotta sitten, että Venäjällä pystytään joskus hoitamaan asioita tällä tavalla", hän puuskahtaa.
Kaksi nuorta petroskoilaista yliopistoihmistä, molemmat puhuvat täydellistä englantia, istuu Karjala-hotellin aulassa ja kertoo, kuinka heillä menee.
"Tilanne kehittyy paremmaksi nopeasti. Kymmenen vuotta sitten ei olisi uskonut, miten iso muutos on edessä", he sanovat ja heilauttavat kättä kohti remonttimiehiä toisella puolella aulaa. "Tämäkin hotelli oli pitkään surkein kaupungissa. Katso nyt."
Sisätilat kiiltelevät remontin jäljiltä. Ulkona koko hotelli on kääritty korjaustelineisiin. Paikka muuttuu täysin.
"Palkat ja elintaso nousevat koko ajan. Sen tuntee, se on tosi", he sanovat. Pietarissa heidän mukaansa työttömyys on nyt 0,8 prosenttia ja tosiasiassa miinuksella, koska pimeä työvoima ei ole luvuissa mukana. Siellä töitä saa jokainen, jolla on vähänkään koulutusta, ja mahdollisuudet ovat mihin vain. Petroskoissa on vielä hiljaisempaa - mutta kautta maan aletaan olla siinä pisteessä, että jokaisella venäläisellä on keskimäärin yksi kännykkä.
Petroskoin kansallisen teatterin pienellä lavalla on menossa Kalevala. Alkurepliikit suomeksi, sitten koko pläjäys venäjäksi. Ja millainen esitys: puolitoista tuntia täynnä vimmaa, erotiikkaa, draivia hyvin modernissa sovituksessa.
Sanoja ei ymmärrä, sisällön kyllä, ja idean: "Ei synny synnyttämättä", eikä tosiaan syntynytkään.
Mies Murmanskista, isossa firmassa töissä, on innoissaan: "Maailmanluokan esitys! Tuollaista voisi odottaa näkevänsä Moskovassa ja Pietarissa, mutta että täälläkin siihen pystytään!" Sama mies kertoo myöhemmin, kuinka hän aikanaan kirjoitti sarjan runoja Kidzhin kirkkosaaren ylistykseksi siellä ensi kerran käytyään.
Santtu Karhu ja Talvisovat astelee lavalle petroskoilaisessa yökerhossa. Mikäpä astuessa, sillä yleisö on suopea: äsken on juuri epävirallisena Venäjän ensi-iltana näytetty oululaista tekoa oleva uunituore dokumenttifilmi tuosta maailman ainoasta aunuksenkarjalaisella livvin kielellä soittavasta rock-bändistä. Oululaista filmi- ja rokkiväkeä pyörii sivupöydissä, ja keikan jälkeen voi lavalta ostaa Hyvästit Karjala -levyä, tuotettu Tuomiojalla Oulun lähellä.
Jos pitäisi valita vuosikymmenen oululainen kulttuuriteko, tämän bändin tukeminen ei olisi hassumpi idea. Tai sitten se voisi olla aloitteellisuus kansalaisliikkeeksi Venäjän sydänmailla asuvan mari-kansan sorron lopettamiseksi, mikä sekin sai ilmeisesti alkua Oulun suunnalta, mutta se on jo toinen tarina.
Nyt on joka tapauksessa lauantai-ilta, ja livvinkielinen rokki soi Petroskoissa. Seuraavana iltana toimittajakonferenssin pöydissä liikkuu mies, joka kertoo tehneensä maailman ainoan vepsänkielisen runokokoelman. Omien runojen seassa näkyy olevan vepsäksi käännettyä Vysotskia ja Pasternakia, ja rahat ovat tulleet Suomesta M.A. Castrenin seuralta.
Luentotilaisuus Suomessa kuukausi sitten. Äänessä mies, jota pidetään yhtenä Suomen johtavista Venäjä-asiantuntijoista, arvostettu henkilö. Hän viittaa ohimennen Murmanskin alueen tilanteeseen: "Kaikkihan muuttavat sieltä pois. Lastentarhatkin suljetaan tarpeettomina, kun ei ole enää lapsia."
Seminaari Petroskoissa viikko sitten. Murmanskin television lastenohjelmien toimittaja, Komin tasavallan peräkylästä Vorkutasta jokunen vuosi sitten kaupunkiin muuttanut, kauniisti hymyilevä nuori nainen napsauttaa filminsä pyörimään. Kankaalla näkyy hyvin viihtyisästi kalustettu murmanskilainen päiväkoti, jossa hilpeät lapset väsäävät innokkaina Norjaan lähtevää piirustusta ja siinä sivussa kertoilevat kaupungistaan.
Usein, kun Venäjällä käy, löytää itsensä miettimästä samaa asiaa: onko suomalaisten yleinen käsitys naapurimaasta aivan päin seiniä? Jos siis se yleinen käsitys on, että Venäjällä kaikki menee koko ajan päin seiniä. Niin toki kyllä moni paikallinenkin ajattelee.
"Tämä Jumalan hylkäämä kotimaamme", aloittaa venäläinen alustaja, ja kertoo monenkirjavista vaikeuksista. Seuraavalla puhujalla on esittää vielä paljon pahempia vaikeuksia.
Seinän toisella puolen lämmin kevätaurinko paistaa Petroskoin keskusaukiolle. Katukahvilat ja jäätelöbaarit ovat täynnä väkeä. Ovat jonkinlaiset karnevaalit: hassusti pukeutuneita lapsia, isoja eläinhahmoja, katutaiteilijoiden valtavia lakanan kokoisia kokeellisia maalauksia, musiikkia. Yleisen rento tunnelma.
Eipä siitä hetkessä selvää ota, mihin maa menee. Mutta aika monella siellä menee ihan hyvin. Rajan takana on jännä paikka, kaikkea muuta kuin tasaisen tylsä ja harmaa.