Kävelen vaatekauppaan San Diegossa. Ovella minua tervehtii iloinen meksikolainen mies. Siinä on hänen työtehtävänsä alku ja loppu. Tervehtijöitä, eli käytännössä eläviä ovimattoja, löytyy useista kaupoista.
Antropologi David Graeber on kirjoittanut kiinnostavan kolumnin työmaailman turhakkeista. Ammateista, jotka ovat olemassa vain koska kulutamme niin paljon aikaa töissä, että emme ehdi pitää huolta elämän perusasioista. Ja koska teemme niin pitää päivää, että työtä ei riitä kaikille.
”Turha työ on sellainen, jonka tekijä itse kokee turhaksi. Oman työnsä kokevat turhaksi paljon useammin lakimiehet kuin vaikkapa taiteilijat”, Graeber toteaa.
Graeber aloittaaJohn Keynesin ennustuksesta vuodelta 1930: teknologia kehittyy sadassa vuodessa niin, että teemme neljän tunnin työpäivää.
Teknologia kehittyikin, mutta kuluttaminen kasvoi. Valitsimme vapaa-ajan sijaan lisää leluja, joilla meillä ei ole aikaa leikkiä.
Graeber mielestä monet tekevät vain näennäisesti pitkää työviikkoa. Todellinen työaika aika on lähempänä Keynesin ennustetta, kun pois jätetään Facebookin selailu ja muu iltapäivään jatkuva viivytystaistelu.
Suomessakin aihe nousee pinnalle silloin tällöin, viimeksi viime viikolla, kun Kokoomuksen Arto Satonen esitti viikkotyöajan nostamista 40 tuntiin. Vasemmistonuoret vastasivat vaatimalla siirtymistä 30-tuntiseen työviikkoon. Vääntö jatkuu, eikä mitään tunnu tapahtuvan.
Muutama Graeberin kolumnin kommentoija epäili antropologin kykyä astua taloustieteilijän kenkiin.
Tässä on yksi ongelman ydin: ne, joita asia eniten koskee, eivät saisi osallistua keskusteluun. Kyllä, mukana on monta muuttujaa, mutta se ei riitä syyksi.
Antropologi tutkii ihmislajille ominaisia piirteitä ja ihmisten kulttuuria. Yksi alan kysymys voi olla, mitä ihminen elämässään tavoittelee ja arvostaa. Monelle vastaus on taloudellinen vakaus, tosin kulttuurien välillä on eroja. Antropologi saattaa päästä paljon lähemmäs tavallisen ihmisen arkea kuin taloustieteilijä.
Toinen vastalause on se, että taistelemme vähistä resursseista. Palkinto menee niille, jotka jaksavat nähdä vaivaa. Jos asia olisi näin, ihmiset, jotka tekevät eniten töitä, olisivat rikkaimpia. Sen sijaan köyhimmät tekevät pitkää päivää, rankoissa töissä, huonolla palkalla.
Vaikein kysymys on se, voimmeko todella itse määritellä, onko oma työmme tärkeää. Markkinat määrittelevät sen, sanoisi taloustieteilijä.
Se on totta, mutta entä ammatit, joiden tarve on luotu keinotekoisesti. Amerikassa on kova kysyntä lakimiehille, jotka auttavat tekemään veroilmoituksen. Ala on olemassa vain, koska on luotu liian monimutkainen järjestelmä; umpisolmu, joka ei palvele ketään ja jota korruptoituneet päättäjät eivät halua avata.
Vaikka töitä riittää, sisällä muhii tieto siitä, että tuhlaat aikaasi. Kun työ on merkityksellistä, ajan merkitys vähenee. Myyt taitoa, et vain aikaa.
Kun työt sitten kaatuvat harvojen niskaan, syntyy outo kilpailu jaksamisesta. Nokitellaan siitä, kuinka vähillä yöunilla on onnistuttu tekemään pitkää päivää. Jos ei jaksa loputtomiin, saa tuntea itsensä heikoksi.
Suomessa ei onneksi olla läheskään samassa jamassa kuin Amerikassa. Eläviä ovimattoja ei meiltä vielä löydy, mutta silti täälläkään työpaikkoja ei tunnuta olemaan valmiita lisäämään työaikaa lyhentämällä. Olisihan se kauheaa, jos ihmisillä olisi aikaa ajatella muutakin, kuin millä tv-sarjalla nollaisi rankan työpäivän.
Jos teknologiaa ei käytetä väärin, sillä on edelleen valtava potentiaali helpottaa työelämää. Luultavasti pitää odottaa vielä hetki, ennen kuin samaan muottiin pakottamisen sijaan ihmiset saavat päättää yksilöllisesti, mikä on tärkeää.
Keskustelu jatkukoon – toivottavasti muidenkin kuin taloustieteilijöiden keskuudessa.
Kolumni