Elävä musiikkiesitys on tavannut toimia niin, että esiintyjä ja yleisö kohtaavat tiettynä hetkenä tietyssä tilassa. Paikkana voi olla baari, klubi, konserttisali tai jokin muu kokoontumisiin varattu tila. Näin ”live” toimi jo silloin, kun äänilevyä tai internetiä ei ollut keksitty. Ja kun ne keksittiin, vanha live jatkoi elämäänsä.
Nyt se on koronaepidemian vuoksi kovan paikan edessä.
Suomen hallitus suositteli 12. maaliskuuta yli 500 hengen yleisötilaisuuksien perumista. Musiikkiesiintyjän kalenteri alkoi saman tien tyhjetä. Loputkin keikat pyyhkiytyivät pois, kun julkisten kokoontumisten yläraja määriteltiin kymmeneen henkilöön.
Musiikkiala ja yleisö reagoivat nopeasti. Ratkaisuksi tarjottiin livestriimausta eli elävän musiikkiesityksen lähettämistä digitaalisesti yleisön saataville.
Se kuulosti hyvältä. Jos yleisö ei tule keikalle, niin viedään keikka yleisön luo. Mutta riittääkö se? Ja miten ”oikean” liven tulee käymään?
Livestriimauksella on puolensa. Se voi tavoittaa enemmän ihmisiä kuin tavallinen keikka. Kamera tarjoaa lähikuvia ja tunkeutuu lavan taakse. Katsojakin pääsee vaikuttamaan. Elävällä keikalla ääni on joskus liian voimakas. Striimin volyymia voi sen sijaan säätää itse kotisohvalta käsin.
Pohjimmiltaan livestriimaus on kuitenkin korvike. Se on elävän esityksen medioitu toisinto. Se tavoittaa nyt-hetken, mutta virta vie vain yhteen suuntaan. Striimi ei tuo yleisöä keikkapaikalle.
Live-esityksen taikaan kuuluu, että yleisö ja esiintyjä ovat fyysisesti läsnä samaan aikaan samassa tilassa. Ihan yhtä oleellista on yleisön läsnäolo itselleen. Tavataan tuttuja ja tuntemattomia. Osoitetaan suosiota. Ehkä mennään jatkoille. Ehkä rakastutaan.
Aitoa liveä on nyt ikävä, varsinkin esiintyjillä, sillä striimaus ei ole heille tulonlähteeksi. Voitaisiinko aidon liven ja medioidun liven hyvät puolet yhdistää?
Kun epidemia alkoi riehua Italiassa, maailmalle levisi koskettavia videoita kerrostalojen parvekkeilla laulavista ihmisistä. Samaa on kokeiltu Suomessakin. Entä jos ilmiötä lähestyisi ammatillisesta näkökulmasta?
Sotien jälkeen monet laulajat ja orpolapset esiintyivät kaupunkien korttelipihoissa. Sitten säädökset ja asenteet tiukkenivat. Pihalaulajat katosivat. Kaupunkimelun kasvaessa esiintyjien äänet eivät enää muutenkaan päässeet esille.
Kuvitellaan seuraava tilanne. Senioritalo on tilannut musiikkiesiintyjän. Ympäristömääräykset ja taloyhtiön säännöt on käyty läpi. Kerrostalon parvekevälit on todettu riittäviksi, tämä ei ole ”julkinen kokoontuminen”.
Sovittuna hetkenä esiintyjä asettuu parvekkeiden alle liikuteltavan ja kohdentavan äänentoistojärjestelmän kanssa. Monilla asukkailla on parvekkeella bluetooth-kaiutin, johon esitys välittyy. Nykytekniikalla kantamaa riittää. Jotkut säätävät digimikseriyhteydellä ja padilla mieleisensä soundit.
Viimeisenä kuullaan vanha kunnon Tiikerihai. Se lauletaan yhdessä.
Artisti on tyytyväinen. Yleisön ikärakenne helpotti kappalevalintoja. Palkkio hoitui taloyhtiön kevättalkoovaroista. Osa maksoi mobiililla ylimääräistä saadakseen kuulla toivelaulunsa. Häiritsevää katumelua ei ollut.
Entäpä seuraava vaihtoehto?
Perheen esikoinen täyttää kuusitoista vuotta. Kun synttärikakku on leikattu, äiti avaa tietokoneen. Ruudulle ilmestyy kohtalaisen tunnettu kotimainen laulaja. Artisti nyökkää, takana pianisti aloittaa tutun intron.
Kappaleen jälkeen artisti juttelee mukavia. Sitten seuraa toinen numero, sitä lauletaan jo hieman yhdessäkin. Nettiyhteydessä on pieni viive, mutta hitaassa laulussa sitä tuskin huomaa. Kirkossa on monesti sama juttu.
Päivänsankarin sanat viittaavat televisio-ohjelmaan, jossa päähenkilölle tarjotaan tunteita herättävä livekokemus. Nyt sama koetaan kymmenen minuutin videopuhelukeikkana kotioloissa. Äiti maksoi, telealan yritys toimi sponsorina.
Tämä lahja säilyy muistoissa. Myöhemmin esityksestä tilataan laadukas videotallenne.
Musiikkiala on usein joutunut tiukkaan paikkaan. Aina on selvitty. Äänilevy ei tappanut elävää musiikkia, eikä digitaalinen vallankumous tuhonnut muusikon työtä.
Eikä siinä onnistu koronakaan.
Kun epidemia on ohi, yleisö menee taas keikoille. Jatkossakin tarvitaan ajan, paikan ja musiikin ykseyttä ja arjen yläpuolelle nousevan esiintyjän loistoa.
Mutta yhä useammin keikat menevät yleisön luo ja yleisön ehdoilla, aidon keikan ja etäkeikan mutaationa.
Kriisi pakottaa kokeilemaan uusia ratkaisuja – vaikkapa hyödyntämällä menneisyyttä, nykytekniikkaa ja muita medioita.
Janne Mäkelä on Oulussa syntynyt ja Helsingissä asuva kulttuurihistorian tutkija ja kirjailija.