Suomenruotsalainen elokuvaohjaaja Klaus Härö myöntää olleensa elokuvafriikki varhaisteini-iästä lähtien. 1980-luvun puolivälissä hän halusi katsoa maailman kaikki hienot elokuvat, mutta haaveet karisivat, kun ei ollut tarpeeksi ikää eikä omia videoita. Siinä missä Härö halusi nähdä Kummisetä-elokuvat, kaverit vuokrasivat vain ö-luokan väkivaltaleffoja.
Lopulta Härö täytti 18 vuotta ja sai vapaasti valita katsomansa filmit. Monen vuoden odotus oli myös paisuttanut elokuvien merkitystä. Lopulta ainoana ammatillisena haaveena oli saada ohjata elokuvia. Taideteolliseen korkeakouluun Härö pääsi toisella yrittämällä vuonna 1992.
Elokuvainnostuksen aikaan Härö kävi rippikoulun ja alkoi kiinnostua Jumalasta. Usko kypsyi pikkuhiljaa.
Ristin varjoja valkokankaalla -tapahtumassa Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan salissa Härö pohti uskoaan ja sitä, näkyykö usko hänen elokuvissaan.
"Suomessa ei Kristus-aiheisia elokuvia tehdä, joten en ole tehnyt minäkään. Mutta elämänkatsomukseni varmaan heijastuu siinä, miltä elokuvani maistuvat ja miltä ne tuntuvat. Niistä heijastuu, mitä asioita minä arvostan", Härö miettii.
Kaikkia ihmisiä
täytyy ymmärtää
Elokuvaohjaajana Härö tekee elokuvia, jotka oikeasti kiinnostavat häntä. Filmaaminen on pitkä prosessi, eikä mille tahansa aiheelle kannata uhrata kahta vuotta elämästään. Toisaalta hän ei edes halua tehdä elokuvia pelkästään hyvistä ja pyhistä ihmisistä.
"Haluan kertoa ihmisistä, heidän elämästään ja ongelmistaan. Silloin täytyy myös ymmärtää ihmisiä, joiden elämää ei hyväksy", Härö toteaa.
Ennen palkittua Näkymätön Elina -elokuvaa valmistunut dokumentti Kolme toivetta kertoo kolmesta leukemiaa sairastavasta lapsesta. Pääteema on, miten lapset kokevat sairauden ja miten he elävät toivottomassa tilanteessa.
"Yksi näistä kolmesta lapsesta sanoo ajattelevansa niin, että Jumala antaa olla näin, jotta hän saisi parantua ja kertoa parantumisestaan. Toinen lapsi taas sanoo, että hän ei usko Jumalaan. Elokuvissani kukin henkilö edustaa omaa näkökantaansa", Härö kertoo.
Kristillisen taiteilijan mielipide Mel Gibsonin kohuelokuvasta The Passion of the Christ olisi kiinnostava kuulla, mutta työkiireiltään Härö ei ole vielä ehtinyt sitä nähdä. Teos kuitenkin kiinnostaa.
"Minusta tuntuu, että se on tehty vilpittömästi. Gibson ei ole halunnut rienata, vaan hän on halunnut kertoa Kristuksen kärsimyksistä. Sitä en tiedä, onko se tehty fiksulla tavalla. Voi olla, että joku suomalainen pääsiäisnäytelmä tekee saman paljon vahvemmin."
Härön oma suosikkielokuva on Ristin varjoja valkokankaalla -tapahtuman päätteeksi nähty Zhang Yimoun ohjaama kiinalaiselokuva Tie kotiin. Ensimmäisellä katsomiskerralla Berliinin elokuvajuhlilla Härö kyynelehti jo alkuminuuteilta lähtien.
"Olin ihan otettu. Se oli elokuvaa puhtaimmillaan. Kuvia, musiikkia, katseita, odotusta. Siinä kerrottiin oikeista asioista. Siinä ei ollut mitään latte-kahvin litkimistä, ristiinnaimista ja muuta sontaa, jota elokuvaohjelmisto on täynnä", hän toteaa.
"Minusta on hienoa, miten vähin elementein on saatu niin tunteisiin vaikuttava elokuva. Mitään juonen koukeroitahan siinä ei juuri ole."
Klaus Härön seuraava elokuva on Heikki Hietamiehen romaaniin vapaasti pohjautuva sotalapsiaiheinen Äideistä parhain. Kuvaukset alkavat näillä näkymin ensi syksynä, kun ensi-ilta on syksyllä 2005.
