SM-tason kiekkoviihdettä Raksilan
hornankattilassa Oulussa taas 4.2.
Vastakkain Kärpät ja Lukko.
Kun on päässyt liki keski-ikään kokematta ekaa kertaa, aloittamisen kynnys nousee vuosi vuodelta. Näkyykö se päällepäin? Voivatko nuo tietää, etten ole koskaan...? Kajahtaako nauruni ontolta, kun kuuntelen isojen poikien turskeja juttuja, joita olen ymmärtävinäni?
Kaikki muut ovat ainakin joskus - toisille se tuntuu olevan jokaviikkoista viihdettä ja loppumattoman elämänilon lähde. Asiaan on tultava muutos.
Lauantai-iltana se tapahtuu. Lähden katsomaan elämäni ensimmäistä jääkiekko-ottelua. Raksilan hornankattila kiehuu väentungosta. Popkornin haju sekoittuu johonkin määrittelemättömään poikalikaan. Olen ehkä ekakertalainen, mutta ammentanut jääkiekkotietämykseni parhaasta mahdollisesta lähteestä: "Ole hyvä pelille, niin peli on hyvä sinulle", koutsaa Juhani Tamminen. Ja minä lupaan olla.
Hämmästyn kättelyssä sitä, kuinka erilaiselta peli vaikuttaa ilman selostusta. Kun tv-kommentaattorin sokellus ei ole haittana, pysyn hyvin kärryillä tilanteissa ja tajuan heti milloin "kusipää" tai "sokia" tekee jotain. Sääntöihinkin saa valotusta: "Samat säännöt perhana kaikille!" mylvähtää miesääni takanani.
Onhan se joukkueurheilun ja muunkin urheilun yhteydessä aika olennainen juttu, eikö? Tuomari varmaan kuulee kommentin, koska antaa pieksennän rullata kentällä sujuvasti eteenpäin eikä suotta puske sekoittamaan hyvää tappelua.
Jos on kokemattomalla katsojalla vaikeuksia keskittyä peliin pitkiä aikoja kerrallaan, samaa voi sanoa pelaajistakin. Kukaan ei pysty päättämään, haluaako pelata vai ei. Numerot vilisevät yli kaukalon laidan kuin bingossa.
Onneksi trafiikki suuntautuu vain jäälle - yksikään ei karkaa yleisön joukkoon, koska vartiossa olevat tuimailmeiset pukuäijät pitävät koltiaiset pleksien sisäpuolella. Kaukalon toisella laidalla olevissa pikkubokseissa rauhallisemmat tapaukset malttavat sentään istuksia pitempiä tuokioita.
Koska en saa pelin kokonaiskulusta tolkkua, yritän uutta lähestymistapaa. Keskityn seuraamaan yhtä pelaajaa koko ajan. Ryhdyn miesvartioon ulkonäköseikkoihin nojautuen, ja alan tarkkailla numero kuutosta, joka on komein. Seuraan kuutosen päteviä otteita ja päätän ryhtyä oikeaksi faniksi, siitä sitten cheerleaderiksi ja luontevan urakehityksen kautta lopulta kiekkovaimoksi.
NHL-haaveet saavat huomioni herpaantumaan hetkeksi ja äkkiä huomaan kuutosen vaihtuneen kakkoseksi ilman että edes tajusin. Pelaajat ovat kaikki rasittavasti samannäköisiä muodottomia juppuroita.
Kyselen: onko peliasut mietitty nyt ihan loppuun asti? Ovatko kaikki toppaukset todella tarpeen? Eihän taitoluistelijoillakaan ole, vaikka ne sentään hyppivät ja tekevät monenlaisia monimutkaisia manööverejä. Kiekkoilija senkun luikauttaa muutaman metrin ees taas ja maila on vielä mukana tukemassa. Ja jos joku edes yrittää jotain vaikeaa - kuten hypätä yksin tai kaverin kanssa seinästä vauhtia, heti alkavat pillit soida, huudetaan ja huiskutetaan, ja hyvään vauhtiin päässyt peli katkaistaan ja sitten taas odotellaan.
Pelin edetessä kuvittelen kuitenkin pikkuhiljaa hanskaavani tilanteen jo aika hyvin. Homma on itse asiassa ihan lelliä. Kannattaa ottaa mallia toisista: nousta seisomaan silloin kun muutkin, hakea lihapiirakka samaan aikaan kuin toisetkin, taputtaa silloin kun lähimpänä olevat taputtavat.
Mutta vaikka kuinka koetan sulautua joukkoon, en hämää. Totuus kuuluu asiaan perehtyneen harrastajan suusta:
"Puusilimä!" noin viisivuotias junioriääni noitua kailottaa jostain takaoikealta.
Se tarkoittaa sellaista, joka ei tajua jääkiekosta mitään.