Kolumni

Elämää pak­su­jen, sul­jet­tu­jen ver­ho­jen takana

Mitä nuorelle ihmiselle on tapahtunut ennen kuin hän vetää verhot ikkunoidensa eteen ja päättää olla enää avaamatta niitä? Miksi hän haluaa sulkea itsensä yhteiskunnan ulkopuolelle ja elää elämäänsä kuin usvassa päivästä toiseen?

Mitä nuorelle ihmiselle on tapahtunut ennen kuin hän vetää verhot ikkunoidensa eteen ja päättää olla enää avaamatta niitä? Miksi hän haluaa sulkea itsensä yhteiskunnan ulkopuolelle ja elää elämäänsä kuin usvassa päivästä toiseen?

Nuo suljettujen verhojen ja ovien takana elävät nuoret ovat joskus olleet reippaita vauvoja, leikkiviä taaperoita ja koulunsa jännityksellä aloittavia lapsia. Jossain vaiheessa on vain tapahtunut jotain, joka on muuttanut elämän.

Sitä lienee turha kuvata sanalla "naks", päässäni sumeni ja päätin syrjäytyä. Ei, kysymys on syvemmästä prosessista. Se ei välttämättä koskaan valkene niille, jotka eivät ole sitä itse kokeneet tai nähneet läheltä.

Ihmisen perusoikeuksiin ja -velvollisuuksiin kuuluu olla osa yhteiskuntaa niin, että hän ymmärtää olevansa tärkeä. On voitava ajatella, että juuri minä voin vaikuttaa ja juuri minua tarvitaan. Yhteiskunnan tulee rohkaista ja tukea tätä ajattelua.

On ihan oikeutettua kysyä, onko yhteiskunta toimiva, jos se sallii nuoriensa paeta todellisuutta suljettujen verhojen taakse? Ei ole.

Elämän monenkirjavissa vaiheissa kuka tahansa voi tarvita rohkaisua, tuuppimista ja tukemista, mutta myös vaatimuksia. Jos nuori kokee, että hän voi elää ilman vastuita ja velvollisuuksia, aina löytyy niitä, jotka myös niin elävät. Silloin elämästä menee mielenkiinto, tavoitteellisuus. Haaveilu kuolee. On vain tämä päivä ja mahdollinen huominen. Sen pidemmälle elämä ei kanna.

Nuorisotyöttömyys, syrjäytyminen ja sitä kautta ihmisten eriarvoistuminen ovat niin vakavia asioita, että kaikki keinot kierteestä ulospääsemiseksi on käytettävä. Myös ne kaikkein kovimmat.

Yhteiskunnan on huolehdittava heikoimmista ja sairaista, mutta vetelehtimistä ei tule hyväksyä. Osa työttömyydestä ja syrjäytymisestä on juuri sitä; itse aiheutettua tai tietoisesti siihen pyrkivää. Haluttomuutta tehdä mitään, kun aina joku jossain ja jostain tulee ja pelastaa. Pelastajina voivat toimia omat vanhemmat, sukulaiset tai puoliso. Niin kauan kuin he jaksavat.

Viime kädessä pelastajana toimii yhteiskunta, siis me kaikki yhdessä. Me maksamme siitä, että yhteiskunnan kelkasta pudonnut pysyy niin sanotusti leivässä ja saa katon päänsä päälle. Muuta emme halua tietää. Verhojen taakse ei haluta kurkistella.

Siinä ei ole mitään pahaa, jos joku haluaa itse omasta tahdostaan elää minimaalista elämää. Yleensä tällainen ihminen ei edes yhteiskunnan tukea kaipaa muuta kuin hädän hetkellä. Hän ei siis ole syrjäytynyt, vaan omasta halustaan syrjässä oravanpyörästä tai millä nimellä kukin elämän rattaita nimittääkin.

Sitä ei pidä hyväksyä, jos yhteiskunnan tuilla pelataan jatkuvaa tuuripeliä. Sitä, että tavoitellaan viekkaudella ja vääryydelläkin tuloa, jonka eteen itse ei laiteta tikkua ristiin. On vaikea kuvitella, että kukaan ihan oikeasti ajattelee niin, että raha vain plompsahtaa tilille jostain? Mistä? Taivaastako?

Sadat ja tuhannet ja sadattuhannet eurot ovat palaneet hukkaan erilaisten projektien, kurssien ja koulutusten muodossa. Nuori on raahattu mukaan väkipakolla, ilman kiinnostuksen häivää. Näin tulee toimia, jotta on taas oikeus maksaa erilaisia tukiaisia. Tällaisista kursseista eivät nauti koulutettavat eivätkä kouluttajat.

Jos kaupungeilla ja kunnilla, siis meillä kaikilla veronmaksajilla, on vara tarjota nuorelle asunto ja perustoimeentulo, on oltava varaa käydä katsomassa kuka noita tukia käyttää -- ja mitä hänelle oikeasti kuuluu.

Syrjäytyneen ihmisen auttamisessa keinot ovat vähissä, kun ongelmat ovat pahasti päällä. Siksi tarvitsemme lisää keinoja puuttua asioihin ennakolta. Lapset tarvitsevat kaikkien aikuisten huolenpitoa. Paljon ennen kuin verhot heilahtavat kiinni. Kenties iäksi.