Nuori pojankloppi istuu yläkoulun pihalla ja syljeskelee penkin reunalta maahan. Vähän matkan päässä on ylempiluokkalaisten tyttöjen porukka ja siinä porukan reunamilla porukan nätein tyttö.
Tytöllä on vaaleat farkut, kultaiset korvikset ja punaiset huulet. Kun 14-vuotias poika näkee tuon tytön, sydän lyö kuin Puolivälinkankaan pururadan tiukassa kurvissa.
Puokkarin pururadalla sydämentykytys loppuu, kun lopettaa juoksemisen. Tytön aiheuttama jyskytys jatkuu rinnassa kotiin saakka, illalla kaupungilla ja vielä yöllä sängyssäkin.
Mutta paha on pojanklopin tehdä asialle mitään. Sopivaa hetkeä ihastuksen kertomiseen ei tule. Tytöllä tuntuu aina olevan toinen poikaystävä. Tai sitten tyttö tuntuu niin nätiltä, ettei hänenlaisensa kuitenkaan korvaansa lotkauta nuoremmalle pojalle.
Niin kuluu yläaste: haaveillen ja joka päivä miettien, joko nyt uskaltaisi.
Poika menee lukioon ja tyttö ammattikouluun. Sydämenjyskytys vähenee, kun ei ole yhteisiä välitunteja. Viikonloppuna poika näkee tytön kaupungilla ja rytmi rinnassa kiihtyy.
Ujousko lie, vai jokin muu luonnevika, mutta tytön luo ei poika uskalla.
Ja niin kuluu lukioaika.
Sitten pitää lähteä maailmalle, opiskelemaan. Se ravistelee. Nyt tyttö on jo tosi kaukana, maailmalla hänkin. On pakko rohkaistua. Soittaa kännipäissään ja kysellä kuulumisia ja laittaa tekstiviestejä aamuneljältä. Tyttö ei juuri vastaile, korkeintaan kännipäissään lyhyesti.
Ja niin kuluu vuosi. Kuluu toinen vuosi. Sitten poika tarttuu toimeen, jokin mielenhäiriö varmasti. Hän rohkaisee mielensä, selvittää päänsä ja marssii tytön luo. Hän kertoo tunteistaan ja kas, tyttö tuntee samoin.
Mikä onni ja mikä ihmetys. Ja mikä harmistus. Vuosikausien odottelu, jahkaaminen ja sydämenjyskytys turhaan.
Olisi vain pitänyt tarttua hetkeen, ottaa pieni riski ja kokeilla, miten äijän käy. Olisi vain testannut, miltä elämä maistuu eikä tyytynyt unelmointiin.
Yksi oppitunti ei riitä oppimiseen. Nyt poika miettii tytön vieressä, mitä heidän yhteiseltä elämältään haluaisi ja mitä sille tekisi.
Rakentaisiko uran vai tyytyisikö vähempään? Vai rakentaisiko omakotitalon? Vai jättäisikö kaiken muun paitsi tytön ja lähtisi maailmalle kultaa kaivamaan? Vai perustaisiko suurperheen?
Ja niin kuluu vuosi, toinen vuosi ja kolmaskin. Odotellessa, josko se oikea hetki tulisi, jolloin rohkaistuisi, ottaisi riskin ja kokeilisi, miltä elämä oikein maistuu.
Mutta mikäpä sitä on odotellessa. Onhan siihen koko elämä aikaa.
Heikki Uusitalo
heikki.uusitalo@kaleva.fi