Tutkiessaan Keminmaan paikallishistoriaa oululainen historioitsija Reija Satokangas törmäsi jatkuvasti siihen, miten menneisyyden talonpojilla oli ollut ristiriitoja alueen teollisuuden ja sen työläisyhteisön kanssa. Ilmiö ei näkynyt vain Kemijokisuun historiassa, vaan muillakin maaseutupaikkakunnilla, joihin syntyi teollisuutta.
Satokankaalle valkeni, ettei teollisuuden ja talonpoikien suhteista löytynyt juuri mitään tutkimusta. Teollistumisesta ja työläisyhteisöistä oli kyllä tutkittua tietoa, mutta tutkijat eivät olleet katsoneet ilmiötä talonpojan kannalta. Satokangas tarttui kiinnostavaan tutkimusongelmaan ja väittelee 22.5. aiheesta Talonpoika ja teollisuus vastakkain ja rinnakkain - Kemijokisuun agraariyhteisön murros 1860-1938.
Maasta leipä,
joesta särvin
"En tutki teollisuutta, vaan sen aiheuttamaa murrosta maaseudulla", Oulun yliopiston historian laitoksella amanuenssina työskentelevä Satokangas toteaa. Pohjois-Suomessa maatalous oli perinteisesti karjatalousvaltaista ja sen ohella harjoitettiin monenlaisia sivuelinkeinoja. "Karjataloustuotteet ja Kemijoen lohi olivat tärkeä lisä maanviljelylle ja tavallisimmin jokaisessa talossa harjoitettiin kaikkia kolmea elinkeinoa.
Myös tilaton väestö sai leipänsä maanviljelystä, karjataloudesta ja kalastuksesta. Satokangas käyttää talonpoika-termiä tutkimuksessaan kuvaamaan koko agraarista yhteisöä, talollisia ja tilattomia. Torpparilaitosta alueella ei ollutkaan.
Lohenpyynti näkyi lähes kaikessa Kemijokisuun agraariyhteisön elämässä; toimeentulossa, työvuodessa ja vauraudessa. Ihmisten kanssakäyminen oli tiivistä, lohenkalastus hoidettiin yhdessä ja seurakunnallinen elämä kosketti jokaista. Vanhaluterilaiseen maailmankuvaan kuului myös sosiaalinen kontrolli.
Teollisuus oli vierasta talonpojalle ennen Kemijokisuun alueelle tuloaan, muualla olevia teollisuusyhteisöjä ei tunnettu eikä näistä asioista ollut ennakkokäsityksiä.
Laitakarin sahasta repeämään
"Kemijokisuun teollisuus oli lähinnä puutavarateollisuutta, joka alkoi Laitakarin sahan perustamisesta vuonna 1862. Kemin kaupunki perustettiin vasta myöhemmin, joten alueen väestö muodosti selvästi vanhan, vahvan agraarisen yhteisön. Näin oli muuallakin, suomalainen metsäteollisuus syntyi nimenomaan maaseudulle", Satokangas sanoo.
Vuodet 1862-1892 hän on määritellyt teollisuuden tulon kaudeksi, jolloin agraariyhteisön ja teollisuuden vuorovaikutus oli vähäistä. Voimakkaimmin teollisuus vaikutti 1893-1922, jolloin se kosketti talonpojan elämää monin tavoin ja ristiriitoja oli runsaasti.
Tämän jälkeen teollisuus ja talonpoikaisyhteisö olivat jo tehneet selvän eron toisiinsa ja 1931 koettiin lopullinen repeämä, kun alun perin maaseudulle muodostuneet työläisten asuinalueet liitettiin osaksi Kemin kaupunkia.
Maalaiskunnan puolelle jääneen agraariyhteisön näkökulmasta kyse oli toisaalta näiden alueiden menetyksestä, mutta toisaalta tunnettiin helpotusta, kun oman yhteisön kylkeen kasvanut, "mätäpaiseeksi" koettu, alue irrotettiin.
Satokankaan mukaan Kemijokisuun talonpoika ja teollisuus elivät 1860-1938 nimenomaan vastakkain ja rinnakkain, eivät lomittain. Agraariyhteisö eli joko omaa elämäänsä työläisyhteisön vierellä tai oli jonkinlaisessa konfliktissa teollisuuden kanssa. Agraarinen yhteisö joutui murrokseen, mutta teollinen ja maatalouteen perustuva yhteiskuntamuoto eivät sulautuneet keskenään.
"Sulautumista ei tapahtunut, sillä talonpoikainen yhteisö selvisi itsekin. Erillisyyttä lisäsi se, että teollisuusyhteisö käpertyi itseensä. Siihen kuuluneet ihmiset olivat lähes aina muualta tulleita, perheettömiä ja vain työn kautta sidoksissa uuteen asuinpaikkaansa. He olivat juurettomia, toistensa hengenheimolaisia ja avioituivat usein keskenään."
Eripuraa tuli muun muassa tukkien uiton lohen kalastukselle aiheuttamista ongelmista ja siitä, että teollisuuden paremmista palkoista seurasi maataloudelle työvoimapulaa. Metsäteollisuuden suhdanneherkkyyden nähtiin tuovan paikkakunnalle työttömyyttä sekä kurjuutta ja kunnan paisuneista köyhäinhoitomenoista syytettiin teollisuusväkeä 1900-luvun alkupuolella.
"Työläisyhteisö miellettiin siveettömäksi, juopottelevaksi, paheelliseksi pesäkkeeksi, jossa elivät aviottomat parit ja lukuisat äpärälapset. Agraariyhteisö esitti paheksuntansa Kemi-yhtiölle sen teettämästä pyhätyöstä. Teollisuusväestö sai syntipukin osan, sillä pyhätyö ja avioliiton ulkopuoliset lapset olivat kuuluneet Kemijokisuun elämään jo ennen Laitakarin sahaakin", Satokangas toteaa.
Kun Kemi sai punaisen värinsä 1900-luvun alussa suurlakon ja uittolakon seurauksena, työläisten omaksumasta sosialismista tuli uusi yhteisöjä erottava tekijä. Kansalaissota oli niin katkera kokemus, että Satokankaan haastatteluissa kaikki eivät ole halunneet puhua siitä vieläkään.
Kaunokirjallisuutta ja vertailua apuna
Satokangas korostaa, ettei maaseutu ollut muuttumaton. Keskeistä hänen työssään onkin ollut selvittää, mitkä muutokset ovat johtuneet teollisuudesta. Maaseutua muuttivat yleisesti kansakoululaitos, yleistyvä lukutaito, sanomalehdistö, luterilaisen yhtenäiskulttuurin mureneminen, tilattoman väestön kasvu sekä yleinen taloudellinen kehitys.
"Vertailu on hyvä työkalu historioitsijalle. Olen verrannut Kemijokisuun elämää Alatornioon, Simoon ja Tervolaan, joihin ei syntynyt vastaavanlaista teollisuutta. Maaseudun yleiset muutokset näkyivät yleensä näissä kunnissa, Kemijokisuun erityiskysymykset eivät", Satokangas selittää.
Menneisyydestä on vaikeampi metsästää talonpojan ajatuksia kuin esimerkiksi hallinnollisia päätöksiä. Satokangas etsi tietoja väestötilastojen, kirkonkirjojen, viranomaisten kertomuksien ja teollisuuslaitosten arkistojen ohella myös sanomalehdistä, kaunokirjallisuudesta ja haastattelemalla ihmisiä. Tavoitteena on ollut päästä tilastojen taakse ja katsoa asioita myötäeläen, talonpoikaisen yhteisön silmin.