Klaus Härön uuden Elämää kuoleman jälkeen -elokuvan alussa valkokankaalle lävähtää kevyen humoristiselta heitolta vaikuttava teksti ”Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet oikeiden henkilöiden ja tapahtumien kanssa ovat tarkoituksellisia”.
Asia tosin pitää kutinsa. Elokuva nimittäin pohjautuu Härön omiin kokemuksiin, kun hän oli parikymppinen elokuvaopiskelija ja hänen äitinsä menehtyi.
– Äiti oli ollut sellainen pehmike minun ja isän välillä, ja kun hän yhtäkkiä oli poissa, minun ja isän piti pärjätä keskenämme. Olimme monta kertaa vähän kuin eri planeetoilta, kun yritimme järjestää hautajaisia ja muita, Härö kertaa.
Härö teki muistiinpanoja tuntemuksistaan ja kokemuksistaan heti tuoreeltaan ajatuksenaan tehdä niistä joskus jotain. Reilun parinkymmenen vuoden aikana hän palasi muistiinpanoihinsa aina silloin tällöin ja työsti dialogia. Oikeaa muotoa ei vain tuntunut löytyvän.
Puolitoista vuotta sitten Härön edellisen elokuvan Tuntemattoman mestarin oltua leikkausvaiheessa palaset alkoivat vihdoin loksahdella kohdilleen.
– Kun olen kuuden elokuvan verran saanut harjoitella, seitsemännen tulos näkyy tässä. Se on vaatinut sen, että olen saanut tehdä elokuvia, työskennellä huippukäsikirjoittajien kanssa ja oppia siitä, hän sanoo.
– Olen aina pitänyt itseäni enemmän ohjaajana kuin käsikirjoittajana, mutta tämä minun pitikin kirjoittaa itse, kun tämä oli omakohtainen.
Omakohtaisuudesta huolimatta elokuva ei tietenkään ole aivan yksi yhteen oikeasti tapahtuneen kanssa.
– Esikuvina henkilöille ovat isä, minä ja sukulaiseni. Mutta kun istuu kirjoittamaan käsikirjoitusta, tokihan se alkaa elää omaa elämäänsä. Tilanteet ja henkilöt ovat huomattavasti kärjistyneempiä kuin oikeassa elämässä. Totta tässä on tuntemus siitä, miten vaikeaa on surra yhdessä ja puhua vakavista asioista yhdessä, Härö kertoo.
– Aikoinani jo mietin ja koin, että jos tämä ei olisi niin surullista, tämä olisi melkein hauskaa.
Samainen koominen vire on päätynyt myös elokuvaan. Häröä jännittääkin, tavoittavatko katsojat elokuvan huumorin, jos he aiempien elokuvien perusteella odottavat tietynlaista elokuvaa.
Yhtä lailla Härölle on ollut tärkeää tehdä elokuvaa tavallisista ihmisistä.
– Joskus taiteilijoilla on taipumus tehdä elokuvaa taiteilijoista, ja sitten katsojat eivät välttämättä tunnista itseään, kun ne tilanteet tai käsiteltävät kysymykset ovat niin erikoisia, hän toteaa.
– Itse tulen sellaisesta alemman keskiluokan työväenluokan perheestä, jossa joskus teki tiukkaa, eikä ainakaan ollut liikaa varoja. Se oli se maailma, jota halusin tässäkin kuvata, ja siihen maailmaan liittyy myös se, että asiat eivät aina ole niin hienoja.
Elokuvassa keskeinen visuaalinen ja tarinallinen elementti on vanha vihreä Toyota Liteace -pakettiauto, jollainen Härön perheelläkin aikoinaan 1990-luvulla oli. Sukulaisilla oli tapana kutsua autoa pääsiäismunaksi.
– Koti on vähän kuin saari, ja auto on sukkula, jolla mennään kodin ja muun maailman väliä. Ja siellä sukkulassa isä ja poika joutuvat istumaan vierekkäin ja yrittävät puhua niistä vaikeista asioista, Härö selvittää.
– Emme oikeassa elämässä asuneet ihan noin kaukana muusta asutuksesta, mutta silloin, kun perheen parissa yritimme surra, olo oli jotenkin vähän kuin eristäytynyt – ikään kuin olisimme olleet omalla saarellamme.
Siihen, avaako ensimmäinen täysin oma käsikirjoitus portteja uusille omille aiheille, Härö ei ota kantaa. Seuraavaksi hänen on joka tapauksessa tarkoitus lähteä Irlantiin kuvaamaan Kirsi Vikmanin ja Jimmy Karlssonin käsikirjoittamaa ikäihmisten rakkaustarinaa.
– Se on tarina kahdesta leskeksi jääneestä ihmisestä, jotka löytävät yllättävän ystävyyden ja sitten rakkauden. Elokuvassa on kyse siitä, miten heidän aikuiset lapsensa osaavat suhtautua siihen, että heistä tulee pari. Elokuva tehdään englanniksi paikallisilla näyttelijöillä.
Elämää kuoleman jälkeen saa ensi-iltansa perjantaina 6. maaliskuuta.
Näyttelijät ratkaisivat kieliasian
Klaus Härölle oli alusta pitäen selvää, että hän halusi tehdä omaelämäkerrallisen Elämää kuoleman jälkeen -elokuvan nimenomaan kotikielellään eli ruotsiksi. Härö tosin empi kieliasiaa jonkin aikaa, kun Nisse-isän rooliin ei tahtonut löytyä sopivaa näyttelijää. Lopulta näyttelijä-muusikko Peik Stenberg vastasi huutoon.
Parikymppiseen Häröön itseensä pohjautuvaa roolihahmoa Stefania puolestaan esittää ruotsinkielistä näyttelijäntyötä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Martin Paul.
Valintaa tehdessään Härö ei niinkään kiinnittänyt huomiota siihen, muistuttiko Paul häntä, vaan nuorukaisen aitoon tapaan olla kameran edessä.
– Martin on habitukseltaan, luonteeltaan ja ulosanniltaan ehkä vähän varovaisempi kuin minä nuorena, Härö vertaa.
– Peik taas on sellainen örmy ja mörrimöykky, ja hän on hieman jyrkempi kuin minun isäni oli, mutta he muodostivat hyvän parin, koska he olivat niin erilaisia.
Yhtä lailla Paul rakensi roolinsa nimenomaan käsikirjoituksen pohjalta eikä ajatellut hahmon taustoja sen kummemmin.
– Saatoin jollain tavalla samaistua Stefanin hahmoon. Olen itsekin hiljainen ja vähäpuheinen, Paul toteaa.
– Minusta tämä tarina kertoo surun ohella paljon myös Stefanin ja Nissen, pojan ja isän, suhteesta. Kun äiti on poissa, heidän suhteensa jää ikään kuin kohdevaloon. Se kiinnosti minua.
Klaus Häröä jännittää, 29tavoittavatko katsojat 29elokuvan huumorin,29 jos he aiempien elokuvien 29perusteella odottavat 29tietynlaista elokuvaa.
Klaus Härö
Porvoolainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.
Valmistunut taiteiden maisteriksi Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitokselta vuonna 1999.
Pitkät elokuvat: Näkymätön Elina (2002), Äideistä parhain (2005), Uusi ihminen (2007), Postia pappi Jaakobille (2009), Miekkailija (2015), Tuntematon mestari (2019) ja Elämää kuoleman jälkeen (2020).
Saanut lukuisia huomionosoituksia, mm. kirkkotaiteen Engel-palkinnon, parhaan ohjaajan Jussi-patsaan ja Ingmar Bergman -palkinnon.
Miekkailija oli ehdolla parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi Golden Globe -gaalassa vuonna 2016.