Canal Streetillä hehkuu 35 asteen helle. Joka toisella vastaantulijalla on kädessä jää-daiquiri tai muu drinkki, joiden kadulla kanniskelun mahdollistavat New Orleansin amerikkalaisittain löyhät alkoholisäädökset. Tornitalot helottavat.
Palmujen ali kitkuttaa yksi Tennessee Williamsin kuuluisaksi tekemistä "Viettelysten vaunuista". Raitiovaunuja ei kaupungissa usein näe, Katrina-hurrikaani ratkoi kiskoverkon puoleen entisestä.
Katrinasta tuli elokuussa kuluneeksi kaksi vuotta, mutta New Orleans on yhä heikossa jamassa. Jälleenrakennus tökkii: sairaalat, kuten Charity, kaupungin ainoa sairausvakuutuksettomia köyhiä hoitava klinikka, pysyvät kiinni; monet kaupunginosat ammottavat autiuttaan.
Silti New Orleans on yhä häikäisevän kiehtova paikka, jonka monikulttuurisuus ja vulkaaninen kulttuuri imaisevat. Vuonna 1718 Mississippin ja Pontchartrain-järven väliin rakennettu "kuunsirppikaupunki" on kuulunut niin Espanjalle kuin Ranskalle, kunnes se 1803 myytiin USA:lle. Ennen sisällissotaa "Mississippin Pariisin" kauppasataman kautta suodatettiin sokeria, rommia ja orjia etelän plantaaseille. Kaupungissa oli vapaita mustia jo 1770-luvulla. Ja vapaamielisiä tapoja riittää. Jazzin syntymäkaupunki on tärkeä afroamerikkalaisten identiteetille, satiirisessa Mardi Gras-karnevaaliperinteessä on intiaanivaikutteita.
"Täällä on aivan toisenlaista kuin muissa USA:n kaupungeissa, missä uutta ja isoa rakennetaan tauotta, ja historiattomat ihmiset ovat kotoisin kuka mistäkin. New Orleansissa joka kadunkulmalla ja korttelilla on menneisyys. Tunnen jopa seitsemännen polven kaupunkilaisia", intoilee Christian Roselund, 31, Oregonista kotoisin oleva indymedia-toimittaja, joka työskentelee paikallisessa opettajien liitossa.
Roselund opastaa meitä New Orleansiin, jonne eri puolilla Yhdysvaltoja kierrellyt nuori mies asettui viisi vuotta sitten. Katrinan jälkeen opettajien liitolla on riittänyt tehtävää: kolme neljästä julkisesta koulusta on suljettu, kirjoista on pulaa, tuhansia opettajia on irtisanottu, ja liittovaltion jälleenrakennusrahat ohjataan yksityisille kouluille.
Ohitamme Royal Streetin ja Press Streetin kulmauksen, jonka tasoristeyksessä musta nimeltä Classie B. Ferguson pidätettiin 1880-luvulla hänen matkustettuaan "vain valkoisille" -junavaunussa. Mustat ja kreolit haastoivat New Orleansissa jo tuolloin rotuerottelulait.
New Orleans on pitkään ollut USA:n kaupungeista afroamerikkalaisin. Ennen Katrinaa kaksi kolmasosaa asukkaista oli mustia.
"Täällä on myös vanhat juutalaisten, italialaisten, ranskalaisten ja irlantilaisten vähemmistöt. Myöhemmin on tullut siirtolaisia Karibiasta ja Vietnamista", Roselund tietää.
Bywaterissa sävelmät tupruavat baarista kadulle, asfaltti notkuu tanssivia ihmisiä. Kadulla on puhallettava uima-allas, jossa hiprakkaiset mummot, lapset ja nuorukaiset pulikoivat sulassa sovussa. Tuoksuu bourbon-viski, banaanipuu ja hiki.
Hiljainen sade väräyttelee katua. Poliisi saapastelee sisään kysymään baarin huvilupaa. Veteraanimuusikoiden pumppu aloittaa jazz-version Bloodhound Gangin kappaleesta "Roof is on fire", joka on tullut tunnetuksi siitä, että amerikkalaissotilaat kuuntelivat sitä vallatessaan Bagdadia. Kertosäe jää kaikumaan:
"We do not need no Water, let the Motherfucker burn. Burn, Motherfucker, burn."
Niskaan rysähtää sadekuuro, mutta hetkessä se on ohi. Ohitamme romahtaneen kirkon. Oikealle jää asuntovaunualue.
Köyhien mustien asuinalue Lower 9th Ward on aavekaupunki, täynnä romahtaneita tönöjä. Osan taloista on tulva huuhtonut tiehensä. Luulisi, että Katrinasta on pari viikkoa, jos metsittynyt ympäristö ei kielisi muusta. Etäältä kuuluu vasaranpauketta, jotkut koettavat korjata kotejaan. Vakuutusyhtiöt ovat jättäneet maksamatta monille tuhoutuneista kodeista, mutta köyhillä vakuutusta ei ole edes ollut. Ennen Katrinaa Lower 9th Wardissa oli 14 000 asukasta, nyt muutama sata.
Ranskalaiskorttelissa talojen karibialaisvärit silittävät silmää: heleää sinistä, keltaista, punaista. Voodokamaa ja matkamuistomyymälöitä riittää, onhan New Orleansilla noitatarinoiden ja afrikkalaisten rituaalien perinne. Kaupungin makaaberia mainetta on pitänyt yllä bestseller-vampyyrikirjailija Anne Rice.
Ravintolat levittävät tuoksujaan. New Orleansin kreoli- ja cajun-keittiössä afrikkalaiset ja intiaanivaikutteet yhtyvät ranskalais-espanjalaisiin: gumbossa ravut, pavut ja riisi on keitetty tomaatin ja chilin kanssa; jambalaya heittää sekaan lisäksi kanaa ja makkaraa; kissakala vie kielen.
Kuululla Bourbon Streetillä jytää ja salamoi: baareja, discoja, strippiklubeja, joiden ovilla keikistelee puolialastomia neitokaisia. Jazzia, bluesia, rockia - orkesterit panevat parastaan.
Elokuussa Bourbon Streetiä pitkin marssi 50 muusikon kulkue soittamatta nuottiakaan - protestoiden sitä missä tilassa kaupungin musiikkiala yhä on. Liian harvat muusikot ovat palanneet. Päättäjiä ei kiinnosta kulttuurin jälleenrakentaminen. Rikas musiikkiperinne on uhattuna.
Kiidämme puoli tuntia kaupungin ulkopuolelle lähimmän jokisuiston haaran bayoun rantaan ja vuokraamme intiaanikanootin. Se on niin kevyt, että pienikin veto saa sen liitämään, jarruttamaan tai kääntymään. Soljumme läpi rehevöityneen kanaalin, jota sypressit vierustavat. Pinnan alla vaanii tukkeja kuin tummia selkiä. Kauempana molskahtaa alligaattori.
Heikentynytkin turistivirta tuo New Orleansille rahaa, viime vuonna kolme miljardia dollaria, 60 prosenttia vuoden 2004 tasosta. Mutta juoksevatko rahat lähinnä harvalukuisen eliitin taskuihin? Tätä väittävät kriitikot. Niin tai näin, paljon on vettä virrattava Mississippissä ennen kuin New Orleans palaa entiselleen.