Olli Kortekangas: Messenius ja Lucia. Libretto Juha Seppälä. Ohjaus Pertti Sveholm. Kapellimestari Arvo Volmer. Lavastus Olli Mäntylä. Puvut Pasi Räbinä. Valot Timo Alhanen. Kuorojen harjoitus Kari Kaarna ja Mihkel Koldits. Oulun kamarikuoro, Ynnin Pojat ja Oulu Sinfonia. Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 16.9.
Säveltäjä Olli Kortekankaan vahva noste oopperantekijänä saa Messeniuksesta ja Luciasta uutta vauhtia.
Parasta Oulun 400-vuotisjuhlaoopperassa on vivahteikas, kohdittain suorastaan mestarillinen orkesterin käyttö sekä kokeneen vokaalisäveltäjän lähituntuma ihmisääneen.
Messeniuksen ja Lucian historialliset näyttämökuvat avautuvat varsinkin ensimmäisessä näytöksessä silmää hivelevän komeina, kiitos lavastaja Olli Mäntylän ja puvustaja Pasi Räbinän.
Ohjaaja Pertti Sveholm rytmittää näyttämötoiminnan osaavasti, vaikka lopullisessa arviossa henkilöohjaus ei ylitä sitä, mitä olemme jo tottuneet alueoopperoissa näkemään.
Valitettavasti alun lupaava visuaalisuus kuroutuu oopperan toisessa näytöksessä vähitellen karun pirtinpöydän ympärille, eivätkä siinä näyttävät videotehosteetkaan auta.
Uskonnon ja sivistyksen suurista saleista päädytään Kajaanin linnan rantamökkiin jakamaan vettä ja haukia perheen kanssa raamatullisessa hengessä. Aamen.
Kortekankaan musiikki etenee hallitusti, ilman ainuttakaan turhalta tuntuvaa nuottia, vaikka orkesterissa pauhaisi minkälainen soittimien kaleidoskooppi.
Selviä johtoaiheita ei korviin satu, mutta pieniä motiiveja kylläkin, jotka viittaavat samaan suuntaan. Laulumelodioiden virta on luonteva, sananmukaisesti sopiva.
Toisessa näytöksessä, jota säveltäjä itse kuvaa sanoilla "horisontaalinen, moniääninen ja feminiininen", musiikki ikään kuin vakavoituu ja kääntyy samalla oopperan perinteeseen päin.
Korujen riisuminen ja virran tummuminen kuuluvat. Uutuusaspekti laimenee. Viulut aloittavat hehkuttamalla tiukan romanttissävyistä harmoniaa.
Säveltäjä heltyy jopa kirjoittamaan Lucialle suurehkon, kauniin aarian - ainoan laatuaan tässä oopperassa - hänen hyvästellessään Tukholmaan siirrettävän pienen tyttärensä. Päivi Nisula esittää aarian koskettavasti.
Laajennetussa montussaan Arvo Volmerin johtama Oulu Sinfonia musisoi tarkasti ja ilmeikkäästi. Herpaantumista tapahtuu vain vähäisessä määrin. Oopperataloa kaupunginteatterista ei korjaamalla saatu, mutta remontti ehdottomasti kannatti.
Laulajat helposti peittyvät orkesterin taakse, vaikka kapellimestari pyrkii tasapainoon. Niin monta muusikkoa on yhtä aikaa äänessä, että muuhun ei taida tämän partituurin kanssa olla mahdollisuuksia.
Koska Oulussa kuolemassa käyneen ruotsalaisen suurmiehen elämänkaari viedään nyt päätökseen alle kahdessa soivassa tunnissa, ei millään välipysäkillä voi viipyä pitkään.
Onkohan sittenkin kyseessä kamariooppera, joka itsetunnossaan vain kurkottaa salin puolelle? Pitäisikö tämä teos esittää kirkossa, jotta se pääsisi täysin oikeuksiinsa? Näille rimoille Messenius ja Lucia päätyy ajatuksissa taiteilemaan.
Näyttämön takaseinille heijastetaan aina suurin kirjaimin, missä ollaan ja minä vuonna. Siitä huolimatta monet kohdat Juha Seppälän kirjoittamassa libretossa saattavat jäädä hämäriksi, ellei satu entuudestaan tuntemaan uskonpuhdistusta ja Johannes Messeniuksen henkilöhistoriaa Ruotsin valtakunnassa.
Nykyaikaisen taiteentutkijan, Karlan, mukaan ottaminen on tekijöiltä toimiva oivallus. Karla sitoo Messeniuksen omaan aikaamme; samalla inhimillisyyteen ja totuuden etsintään, kuten libretto haluaa.
Kronologia kuitenkin vallitsee. Näyttämökuvat pyörivät pyörimistään, kunnes ne pyöräyttävät Messeniuksen pariskunnan näyttämöltä pois ja napakka ooppera on ohi.
"Minussa se on ollut aina", toistelee Messenius kryptisesti lähtiessään. Yhtä merkityksellisesti hän voisi heittää nykytyyliin: "Elämä on."
Kotona pitää vielä plarata librettoa selityksen toivossa. Ei löydy. - Niin kai se on ollut minussakin, herra Messenius.
Nimihenkilöt, baritoni Hannu Niemelä Messeniuksena ja sopraano Päivi Nisula hänen vaimonaan Lucia Grothusenina, tekevät laulullisesti tasalaatuiset roolit.
Se seikka, että syvältä koskettavaa näyttämöllistä riipaisua heiltäkään ei heltiä, on pantava myös teoksen tiliin. Libretto ikään kuin antaa todellisille tunteille liian vähän aikaa kehittyä muualla kuin orkesterimontussa.
Silti Hannu Niemelän Messenius ei jää pelkästään historialliseksi despootti-opportunistiksi. Hänestä henkii myös hellyttävää reppanaa, mutta tarpeen tullen aikalaistaan Don Carlostakin, ettei totuus unohtuisi.
Päivi Nisulan lavaolemus Luciana taas kerää alkukankeudesta selvittyään lisää inhimillistä lämpöä.
Muista solisteista kukaan ei nouse selvästi muiden yläpuolelle: ei Essi Luttinen fiksuna taiteentutkijana Karlana, Niklas Spångberg kiivaan luostaripapin Magnus Andraen hahmossa, Lassi Virtanen vauhdikkaana Rudbeckius-piispana, Jouni Kokora hiukan sadistisena vanginvartijana Hauptmannina eikä Paula Etelävuori Messeniuksen perheen palvelijan roolissa.
Asialleen omistautuneita lapsia kuullaan sekä pontevassa poikakuorossa että solisteina, mikä mukavasti hellyttää yleistä ilmapiiriä.
Lapsisolisteista vaativimman roolin on saanut nuorta Messeniusta vakaasti tulkitseva Kasper Parkkinen. Osansa hallitsevat myös Messeniuksen lapset Arnold ja Anna, Mauno Santalo ja Elli Seeskorpi.
Oulun kamarikuoron amatööreistä koottu oopperakuoro toimii näyttämöllä riittävän aktiivisesti. Kortekankaan partituurin vaikeudet ja lavan suuruus vain oireilevat välillä epäpuhtauksina ja balanssien erilaisina häilymisinä.
"Ei elä, ei kuole, mikä se on? Hullu mies matkalla kotiin, ei maailmassa elä, ei helvetissä kuole, ei elä, ei kuole, mikä se on? Armoton ikuisuus tekee meistä pieniä", libretisti Juha Seppälä panee Karlan pohtimaan.
Tässä kohdassa säveltäjä Aulis Sallinen viittaisi. Hän ehdottaisi kysymyksen ratkaisuksi omaa Ratsumiestään, vaikka paremmat pisteet vastauksena tuottaisi tietysti Messenius.
Näytelmässään Kajaanin linnan vanki, johon Messeniuksen ja Lucian libretto perustuu, Juha Seppälä ei ollut läheskään yhtä haavikkomainen.
Moni kantaesityksessä istunut kaipasikin tekstityslaitetta saliin, koska kaikkien laulajien sanoista ei kerta kaikkiaan saanut selvää. Solistijoukon ehdottomasti pyöristetyin ääntämys oli tällä kertaa Essi Luttisella.
Toisissa kohdissa tekstitys olisi ehkä ymmärrystä auttanut, toisissa ei, aiemmin kuvatuista librettosyistä.