Lapsuudenystävieni äiti kuoli tammikuussa. Olimme tunteneet kauan.
Tapasimme junassa joulukuussa 1984.
Tapaamiseen liittyy neljä alle viisivuotiasta tyttöä, kaksi toisilleen tuntematonta äitiä, potta ja satujen lukeminen sekä lasten kesken sovittu päivälliskutsu. Siitä alkoi ystävyys, jota meillä on ollut tapana kutsua pottaystävyydeksi.
Ystävieni äiti oli hyvin erilainen kuin omani. Ei parempi, mutta erilainen. Aistin tämän jo pienenä. Hän oli vapaa äitimyytin paineista, omaehtoinen, epäneuroottinen, vankasti oma itsensä. Hän oli – niin: vapaa.
Hän piti mutkattomasti kiinni omista rajoistaan, mutta oli pohjattoman kiinnostunut meistä lapsista yksilöllisinä olentoina ja kuunteli mitä mieltä me olimme maailmasta. Yhdessä me istuimme yömyöhään heidän kotitalonsa keittiössä ja joimme yökahvia – niin sai tehdä! – ja suunnittelimme. Se oli ihaninta mitä tiesin. Se oli onnea.
Suunnittelun ohessa hänen lempiasioitaan elämässä oli toteuttaminen.
Autolla ajaminen halki Suomen, junamatkailu, punaviinin juominen, uiminen, tupakointi terassilla yömyöhään, käsityöt ja äänikirjojen kuunteleminen. Sain joskus teini-ikäisenä olla mukana hänen rättisitikassaan, joka rämisi niin että tuntui kuin olisi istunut epäonnistuneessa hieromakoneessa. Näimme yhdessä sen auton ikkunoista kesäisen Suomen.
Myöhemmin hänellä oli tapana ajaa autolla toisen tyttärensä kanssa kaikenlaisiin seikkailuihin.
Parasta äitihahmona – sillä äitihahmo hän minulle oli – hänessä oli se, miten hän kohtasi teini-iän kipumme, virheemme, väärät valintamme.
Kun hän näki, etten minä seitsemäntoistavuotiaana syönyt viikkoon mitään – minulla oli silloin tapana tehdä sellaista – hän katsoi minua terävästi silmiin. Ei syyttävästi, ei peläten. Hän vain katsoi silmiin. Se tarkoitti: minä näen sinun kipusi.
Hänen tyttäristään tuli vahvoja, itsellisiä aikuisia, jotka viihtyvät elämässä.
Matkustimme hänen hautajaisiinsa tietenkin junalla, Helsingistä Rovaniemelle, minä, äitini ja tyttäreni.
Jo Pasilassa matkamme sai hänelle suunnatun tribuutin sävyjä. ”Mitä Taru tekisi?” oli matkan motto, ja sen ohjaamana minusta tuli matkan ajaksi viihtyjä.
Hautajaisten jälkeen joimme kahvia ystäviemme kanssa tutussa keittiössä. Toinen Tarun tyttäristä sanoi, että hautajaisten ja kuolinpesän järjestelyssä on paljon apua siitä, että hän on ollut niin monta kertaa järjestämässä festareita. Tämä nauratti meitä: kuolema on eräänlainen festivaali.
Kotiin palatessa ajattelin, että voisin jättää Tarulta opitun viihtymisen ikään kuin ”päälle”. Se oli sen verran mukavaa. Olen tehnyt niin nyt kolme päivää. Elämä on hyvää. Kiitos kaikesta, Taru.
Kirjoittaja on Oulussa koulunsa käynyt kirjailija.