Jokaisessa meissä asuu pieni populisti. Toisissa se on isompi kuin toisissa.
Se pieni populisti yleensä vastustaa jotain. Sen sanavaraston tärkein sana on ei. Se sanoo sen sanan vaikka tietää olevansa väärässä; vaikka kaikki tosiasiat puhuvat muuta kuin oma sisäinen minä.
Populisti rakentaa oman todellisuutensa kuvitelmansa varaan ja uskoo siihen. Ja kun se uskoo johonkin, se ei usko mihinkään muuhun.
Sellainen on se pieni populisti, joka on tehnyt pesänsä sisällemme.
Politiikka on täynnä pienempiä ja isompia populisteja. On jopa puolueita, jotka mieltävät itsensä populistiseksi kuten perussuomalaiset. Ja etenkin puolueita, jotka eivät näe itsessään populismin hiventäkään, vaikka haistelevat ilmaa kuin vainukoirat ja säntäilevät sen mukaisesti.
Populistisen puolueen politiikka on yhtä kansan kosiskelua. Ei-sanaa tarvitaan vastustamaan sitä mitä muut tekevät. Useimmille se riittää.
Kovin paljon muuhun ei-sanasta ei olekaan. Siitä on vastustamaan, mutta ei kantamaan vastuuta.
Populismi, kriittinen arvio -kirjan toimittanut professori Matti Wiberg kertoi kirjan julkistamisen aikaan viime viikolla, että populisteilla ei ole tarjolla kouriin käyvää ja toteuttamiskelpoista kokonaisvaltaista vaihtoehtoa.
Ei olekaan. Mutta kenellä sellainen on?
Jos nyt katsotaan niitä, jotka kantavat vastuuta, voidaan kysyä, missä heidän kokonaisvaltainen vaihtoehtonsa on.
Missä muualla kuin kompromisseissa kompromissien perään. Sitähän politiikka on. On minun mielipiteeni ja sinun mielipiteesi ja vielä muutamien muiden mielipiteet, ja jotenkin tästä pitäisi leipoa yhteinen näkemys, jonka kanssa yritetään elää.
Suuret kokonaisvaltaiset vaihtoehdot hukkuvat kaltaistensa joukkoon. Niin kuin on käynyt aatteille. Ne olivat syntyaikoinaan olevinaan kokonaisvaltaisia käsityksiä siitä, miten maailma pitäisi rakentaa. Ja tähän on tultu.
Kiitos korkeimmille voimille, etteivät kaikista kokonaisvaltaisimmat aatteet koskaan valloittaneet maailmaa. Missä olisimmekaan tänään?
Se on nähty, ettei sellaista populismia ole, joka ei vallankahvassa kesyynny.
Samalla kun valta alkaa maistua makealle, populismi alkaa maistua happamalle.
Viimeisenä ikuisena populistina voidaan pitää SMP:n isää Veikko Vennamoa.
Häneltä puolueen johtoonsa saanut poika Pekka Vennamo ja ärhäkkänä rakkikoirana tunnettu puoluesihteeri Urpo Leppänen oppivat pian syömään samalta lautaselta muiden ministereiden kanssa sosiaalidemokraatti Kalevi Sorsan hallituksessa 1980-luvulla.
Kommunistit oli kesytetty jo aikaisemmin.
Esimerkkejä on turha etsiä edes noin kaukaa. Jokainen uusi hallitus synnyttää uuden opposition, jonka tehtävänä on sanoa ei.
Aluksi tuntuu hassulta, että puolue, joka juuri oli sanonut hallituksessa kyllä, sanookin kohta oppositiossa samalle asialle ei. Näin se vain toimii.
Wibergin mukaan populistit tarjoavat toivoa niille, jotka eivät koe tulleensa edustetuiksi. Sitä samaa toivon sanomaahan yrittävät tarjota myös nekin puolueet, jotka tulevat edustetuiksi.
Populismin tarjoama toivo on siinä, että asiat voisivat olla paremmin. Valtaapitävien tarjoama toivo liittyy siihen, että ihmiset luottaisivat heidän kykyynsä hoitaa asioita.
Wiberg arvioi, että jos asiat poliittisessa järjestelmässä eivät ole kunnossa, niin populismille löytyy tilaa. Ja jos järjestelmä toimii kiitettävästi, populismille ei ole kysyntää.
Melkoista toiveajattelua.
Tuskin mikään järjestelmä on koskaan sellaisessa kunnossa, etteikö siitä löydy kasvualustaa kritiikin siemenille. Niinpä populismia ei pidä pelätä ja vieroksua. Se kuuluu politiikkaan.
Populismin kanssa on opeteltava elämään. Sille on tarjottava väylä purkautua ja tarpeen tullen osuuden mukainen siivu vallasta. Siksi eläköön populismi.