Onkohan niin, että tekopyhyys on nykyään aivan liian hyljeksitty ja käyttämätön voimavara? Olisiko tekopyhyyden kanssa peräti niin kuin jälkiviisauden kanssa? Kun ei olla edes jälkiviisaita, ei olla koskaan viisaita, ja kun ei olla edes tekopyhiä, ei olla juuri koskaan edes kohteliaita tai ystävällisiä, pyhyydestä nyt puhumattakaan.
Tekopyhyyden liittäminen keskeiseksi osaksi kohteliaisuutta on vanha, joskaan ei jakamattomasti hyväksytty ajatustapa. Italian renessanssiajan hovi- ja herrasmiesoppaat korostavat miellyttävää käytöstä ja kohteliasta keskustelua -- "civile conversazionea" eli myöhempää "small talkia" -- siinä määrin tärkeänä hyveenä, että olivat valmiit hyväksymään hintana tietyn tekopyhyyden. Ihmisen oli parempi peittää rehelliset ja aidot ajatuksensa ja tunteensa, suorastaan oma sisäinen moraalinsa, jos ne estivät kohteliaan käytöksen.
Hollantilaissyntyinen lääkäri Bernard Mandeville vei 1700-luvun alussa tätä käsitystapaa johdonmukaisesti eteenpäin. Hänen mukaansa kohteliaisuudessa on kysymys lähes yksinomaan pelkästä ulkokuoresta ja teatraalisuudesta. Ne, jotka kiistävät tämän inhorealistisen tulkinnan ja väittivät kohteliaisuuden heijastavan sisäistä moraalia, ovat totaalisesti väärässä. "Heidän yrityksensä oli siksi päättyvä pikaisiin ja katkeriin kyyneliin", kuten kansainvälisesti tunnustettu aatehistorian professori Markku Peltonen on parin vuoden takaisessa esitelmässään kiteyttänyt.
Mandevillen yhteiskunnallinen teoria nojasi -- Peltosta kaiken aikaa lainaten -- ajatukseen ihmisten täydellisestä itsekkyydestä. Itsekkyyden Mandeville jakoi puolestaan itsesuojeluun ja itserakkauteen, siis siihen että ihminen piti itsestään enemmän kuin muista ja ajatteli omaa etuaan enemmän kuin muiden etua.
Tästä seurasi, että ihmiset, joita ei ole kasvatettu kohteliaiksi, päätyisivät kohdatessaan nopeasti ja väistämättä riitaan. Syy tähän on se, että molemmat julistaisivat keskustelussa vain omia tuntemuksiaan, omaa itserakkauttaan, mikä yhtälönä olisi kestämätön. Kohteliaisuutta tarvittiin toisin sanoen ihmisten kanssakäymisen ja viime kädessä koko yhteiskuntaelämän ja turvaamiseen.
Kohteliaalla käytöksellä ihmiset osoittivat muka olevansa yhtä mieltä kanssaihmisten arvoista ja tuntemuksista ja samalla kykenivät peittämään sen avulla oman itserakkautensa. Näin kohteliaisuus sai olla ja useimmiten olikin teatteria, imartelua ja tekopyhyyttä. Tai, Mandevillen sanoin, kohteliaisuus on muodikasta vilppiä ja taitavaa itsensä muokkaamista sydämemme todellisten tuntojen peittämiseksi. Mandevillen kohteliaisuusteoria siis puhtaasti viljeli 1500-luvun italialaiskäsityksiä, jotka vaikuttavat varmaan monista meistä karkean kyynisiltä, oikeastaan samasta puusta veistetyiltä kuin Machiavellin Ruhtinaan valtakäsitykset.
Ei olekaan ihme, että italialais-mandevilleläinen koulukunta sai vastaansa jo 1600--1700-luvulla kovaa kritiikkiä. Samalla kun vallinnutta kohteliaisuuskäsitystä arvosteltiin ulkokohtaisuudesta, imartelusta ja tekopyhyydestä, kohteliaisuutta koetettiin määritellä uudelleen siten, että kanssaihmisiä miellyttävä käytös olisi yhdistettävissä moraaliin.
Esimerkiksi John Locke kehitteli 1600-luvulla tässä tarkoituksessa "sisäisen kohteliaisuuden" idean, ja Jean-Jacques Rousseau kirjoitti seuraavalla vuosisadalla "tosi kohteliaisuudesta" samassa hengessä.
Mutta mitä tällä vuosisatojen takaisella väittelyllä kohteliaisuudesta ja tekopyhyydestä on tekemistä meidän ja nykymaailmamme kanssa? Itse asiassa yllättävän paljon.
Kohtuullisen perustellusti voi väittää modernin valtion ja yhteiskunnan synnyn suorastaan edellyttäneen uudenlaista kohteliaisuuskulttuuria, joka hillitsi väkivaltaisia tapoja.
Uudenlaiset käytöskoodistot alistivat ensin aatelia, yläluokkaa, luopumaan asein tehostetusta itsenäisyydestään ja kunniakäsityksistään ja alistumaan samalla keskitetyn valtiovallan palvelijoiksi.
Muut yhteiskuntaryhmät pakotettiin seuraamaan perässä sivilisaatioprosessin ohdakkeista polkua, jonka saavutuksiin voi lukea esimerkiksi ryöstelyn vaihtumisen rauhanomaiseksi kaupaksi, orjuuden vaihtumisen vapaaksi palkkatyöksi ja kohtuuttoman riiston jalostumisen nykyisen herraluokan hiukan vähemmän kohtuuttomiksi bonusvoitoiksi.
Tämän myönteisen inhimillisen kehityksen rinnalla pienellä annoksella tekopyhyyttä on hinta, jota me rehellisyyttä ja rousseaulaista "tosi kohteliaisuutta" liikaa alleviivaavat suomalaiset tunnumme pitävän aivan liian korkeana.
Eikö pikemmin olisi huudettava ylistystä kohtuulliselle annokselle tekopyhyyttä, jos se karsii seuralaistensa häpeän, inhon ja itsehillinnän avulla edes pahimpia nykyajan vääristymiä ja samalla jalostaa keskinäistä kanssakäymistämme hauskemmaksi.
Tähän on sitäkin suurempi syy, jos ja kun ilmeisesti on niin kuin Mandeville jo 300 vuotta sitten totesi: "Kaikki sosiaalinen elämä -- civil commerce -- tulisi mahdottomaksi, jos emme taitavan dissimulaation, eli tekeytymällä toisenlaiseksi kuin olemme, avulla olisi oppineet piilottamaan omia ideoitamme."
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.