Suomalaisessa isyydessä on tapahtunut kulttuurivallankumous.
Parikymmentä vuotta sitten ei voinut kuvitella, että syksyn kirjamarkkinat tulvivat isyydestä kertovia kirjoja. Isät näyttävät tilittävän lasten läheisyyden tuomaa ja hankaluuksien sävyttämää onneaan ja toisaalta oman isän etäisyydestä tai puuttumisesta johtuvia traumaattisia kokemuksiaan.
Vanha normi etäisestä patriarkaalisesta isyydestä tuotti lähinnä isän poissaolosta ja ankaruudesta johtuvia ongelmia. Jaetun vanhemmuuden mukana näemme isyydessä uusia ristiriitoja, kuten läheisyyteen ja kilpailuun liittyviä ongelmia.
Olin vastikään kuuntelemassa maailmankuulun psykoanalyytikon Julia Kristevan luentoa äitiydestä. Hän pohdiskeli, mitä on riittävän hyvä äitiys. Hän kiteytti äidin keskeiseksi tehtäväksi kyetä luopumaan lapsestaan.
Vaikka isille tuottaa suurempia ongelmia luoda itsensä läsnä olevaksi ja lapsen käytettävissä olevaksi, näyttävät monet isät nykyään löytävät jaetun vanhemmuuden kautta yhteyden lapsiinsa pienestä asti.
Silloin isä saattaa huomata olevansa samassa tilanteessa kuin monet äidit ja joutuu toppuuttelemaan itseään, ettei lapsi imaise koko miestä.
Isäkin voi liimautua lapseen liian vahvasti. Voisiko viimeaikaisissa tutkimuksissa havaitut pienten lasten isien tunneristiriidat ja masennusalttius liittyä tähän? Tai ehkä siihen, että läheisyys tuo aina mukanaan myös ristiriitoja?
Vauvanhoidon jakavat vanhemmat saattavat alkaa kilpailla keskenään. Samoilla apajilla kalastellessa kokonaisuus voi hämärtyä ja tulee tarvetta osoittaa toiselle paremmuutta. Saako lasta hyppyyttää ja miten kovaa? Kumman kanssa lapsi on onnellisempi tai nauravampi? Milloin on sopiva aika päiväunille?
Jolleivät vanhemmat pidä varaansa ja kunnioita riittävästi toistensa erilaisia ratkaisuja, voi seurauksena olla arjen muuttuminen ristiriitojen näyttämöksi.
Keskinäisen kilpailun traagisimpia huipennuksia ovat erotilanteessa täydeksi sodaksi muuttuvat huoltajuuskiistat.
Niiden lisääntyminen Suomessa viime vuosina saattaa olla seurausta siitä, että nykyään myös monet isät kokevat vahvaa läheisyyttä lapsiinsa eivätkä halua luopua siitä.
Pitäisikö siis suosia perinteistä isyyttä? Mielestäni ei. Perinteiseen äidinhoivan malliin liittyy monia ongelmia, jotka vaikeuttavat perheiden elämää. Isä joutuu herkästi perheen ytimen ulkopuolelle, mikä voi aiheuttaa kateutta ja mustasukkaisuutta ja esimerkiksi alttiutta syrjähyppyihin.
Äidin uppoutuminen vauvanhoitoon voi viedä isältä mahdollisuuksia läheisyyteen, kun sekä lapsi että äiti ovat uppoutuneet toisiinsa. Ei ihme, että rakentaminen alkaa houkuttaa. Ja sitten eron jälkeen isän katoaminen lasten elämästä on varsin yleistä.
Isän aktiivinen osallistuminen vauvanhoitoon estää äidinhoivan tuomat jännitteet. Läheisyys vauvan kanssa on tyydyttävää myös isälle, äiti saa tilaa hengähtää ja saattaapa äiti sen seurauksena innostua paremmin myös seksistä.
Vauvalle isän läsnäolo antaa mahdollisuuden jo pienestä asti harjoitella erilaisten ihmisten kohtaamista.
Tiedämme, että runsas kymmenesosa äideistä masentuu synnytyksen jälkeen. Niissä perheissä, joissa isä on ollut syntymästä asti aktiivinen vauvan hoitaja, isä voi luontevasti huolehtia vauvan tarpeista ja estää kiintymyssuhdevaurioiden syntymisen.
Jaettua vanhemmuutta ja äidinhoivan mallia on turha asettaa jyrkästi paremmuusjärjestykseen. Ihmisten elämät ovat erilaisia, ja se mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle.
Siitä huolimatta en malta olla sanomatta: eläköön aktiivinen isyys ja pois unteluus ja hervakkuus, kun edessä on miehen suurin haaste -- kohdata lapsensa ja samalla itsensä.
Kirjoittaja on oululainen kahden lapsen isä. Hänet valittiin Vuoden isäksi 2006, ja hän toimii psykiatrina, perheterapeuttina ja psykoanalyytikkona.