Neljäntoista opettajavuoden aikana on kollegana käväissyt monentyyppistä kansankynttilää. Värikkäin ryhmä on ehdottomasti itsensä nysäksi polttaneet eli sijaisuuksia tekevät eläkeläiset.
Kutsutaan heitä tässä vaikkapa mestareiksi.
Jälleennäkeminen riehaannuttaa. Mihin vain opettajainhuoneessa kääntyy, kohtaa veivaamaan valmiin käden. Päivitellään ja naurahdellaan, mutta aika pian eläkeläisarjen muutamaksi päiväksi jättäneen mestarin eleissä alkaa näkyy hermostuneisuutta: vaikka rypyt eivät olisikaan lisääntyneet, valkoiset käärinliinat ovat saattaneet painaa ihoon kevyitä juonteita.
Mestari kaataa lirauksen kahvia mahdollisimman pieneen kuppiin, ettei vain kukaan pääsisi syyttämään ahneudesta. Onhan sitä palattu töihin, nostamaan eläkkeen päälle tuntiliksaa.
Pöydästä löytyy vapaa paikka. Mestari istuu tuolille hieman hämmentyneen oloisena, räpyttelee silmiään, kun vilkas keskustelu sinkoilee kovaäänisimpien lehtoreiden välillä. Leuka väpähtää pari kertaa, ennen kuin tulee sopiva kohta, johon kokeilla omaa näkemystään. Muut myötäilevät kohteliaasti, jotta vanha mestari tuntisi itsensä tervetulleeksi.
Opettamisen nostalgia haalistuu muutamassa päivässä. Mestari muistaa, miksi jäi niin mielellään eläkkeelle.
Hän alkaa kaivata kotiin, omien autotalliaskareittensa pariin. Jotain linnunpönttöä kasaan naputellessa onnistumisprosentti hipoo suorastaan tähtitieteellisiä lukemia, jos koulutyöhön vertaa.
Kun joku piakkoin eläkeiän saavuttava lehtori selostaa pontevasti jatkavansa vielä ainakin vuoden, näkee kaiken kokenut mestari hänen silmissään uuden pelkoa. Kun on suojassa maailmalta, ei ole helppoa astua takaisin maailmaan.
Opettajien ihmetellessä ministeriön historiattomien poppamiesten uusia tuulia, mestari muistaa samanlaisten vihurien kiertäneen ainakin kerran täällä päin hänen työuransa aikana. Ei mitään uutta auringon alla, mestari kajauttaa raamatullisella äänellä.
Opettajan kaulaa kuristava vanne näyttää mestarilla kohonneen takaraivon ylle sädekehäksi.
Yleensä mestareilla on kymmenien juttujen varasto, josta he ammentavat kommentteja ja osuvia sattumuksia aina tilanteen mukaan. Parhaimmat jutut ovat niin hyviä, että kestävät useamman kuuntelukerran, ja niin monesti ne kerrotaankin. Mutta mitä pidempi sijaisuus, sitä jankuttavammaksi tyyli muuttuu.
Jos mestari sortuu puhumaan raihnaisen ruumiinsa vaivoista, käy ruokavälituntikin lyhyeksi.
Lohtua mestarin pikainenkin sijaisuus antaa siihen, että opettajan työstä voi sittenkin selvitä hengissä. Ja joku säilyy jopa niin virkeänä, että hallitsee yhä opettamansa asiat.
Kuin eilispäivän.
Kirjoittaja on kuusamolainen kirjailija.