Tämän lopullaan olevan hallituskauden tärkeitä tavoitteita ovat olleet työllisyyden parantaminen, kansallisen kilpailukyvyn korjaaminen ja valtion velanoton vähentäminen. Näille yhteinen ylemmän tason tavoite on luoda edellytyksiä kansalaisten hyvinvoinnin säilyttämiselle.
Tavoitteisiin pääsemiseksi kaikki kansalaiset ovat joutuneet talkoisiin, pienimmästä suurimpaan. Ja kuten olemme julkisuudesta havainneet, perillä ei vielä olla. Työllisyyttä pitää edelleen parantaa, velkaa pitää joskus päästä lyhentämään. Silti isänmaan – ja seuraavien hallitusten - tulee muistaa tuo ylemmän tason tavoite: kansalaisten hyvinvointi.
Missä ovat hyvinvoinnin riskikohdat? Nyt ja tulevaisuudessa?
Lapsiperheköyhyys on lisääntynyt. Sille, sekä lasten ja nuorten syrjäytymiselle ja osin siitä seuraaville mielenterveysongelmille ei ole löytynyt ratkaisuavainta. Kansakunnan kestävyydelle olisi erityisen tärkeää, että kansa kasvaa terveenä ja työkelpoisena.
Toinen tulevaisuuden tärkeä asia ovat eläkeläiset. Eläkeläisiä on nyt puolitoista miljoonaa ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Ja eläkeläisiä tulee olemaan erityisen runsaasti kun suhteutetaan heidän määränsä vähenevään työikäiseen väestöön.
Jo tänään ja tulevina vuosikymmeninä vanhuuseläkeläiset ovat entistä terveempiä ja eläkkeetkin ovat keskimäärin parempia. Eläkeläiset ovat tosi iso kuluttajajoukko: he ostavat ruokaa, vaatetta, harrastetavaraa, kosmetiikkaa, kylpylä- ja hyvinvointipalveluja, laskettelulippuja, matkoja. Puolestatoista miljoonasta eläkkeensaajasta kolmasosalla eläke on alle 1200 euroa kuukaudessa, mutta myös he ostavat. Ainakin ruokaa ja vaatetta, monet myös lääkkeitä ja muuta hyvinvointiin tarvittavaa.
Ostaessaan he työllistävät ja kartuttavat myös silla tavalla kansakunnan verotuloja ja hyvinvointia. Tietysti eläkeläisten joukossa on myös heitä, jotka sairastavat ja tarvitsevat hoivapalveluja – ihminen kun on rakennettu sellaiseksi, että se alkaa vuosien kuluessa rapistua.
Kansakunnan kokonaisedun vuoksi pitää pystyä huolehtimaan myös eläkeläisten hyvinvoinnista ja ostovoimasta.
Veronmaksajain Keskusliitto on vastikään julkaissut mielenkiintoisen Janne Kalluisen tekemän selvityksen eläkkeensaajien ostovoiman kehityksestä 2000-luvulla.
Ostovoimaan vaikuttavat tietenkin eläkkeen suuruus ja sen verotus – kunnallis-, valtion-, kirkollisverot, sotu-maksut, verovähennykset – sekä elinkustannukset. Mainitun selvityksen mukaan elinkustannukset ovat vuodesta 2000 nousseet noin 30 prosenttia, kansaneläkeindeksi saman verran, työeläkeindeksi 39 prosenttia. Kun näistä tehdään yhteenveto, eläkeläisten ostovoima on kuluneiden 18 vuoden aikana noussut 17-19,4 prosenttia. Vertailuksi sanottakoon, että keskipalkkaisen suomalaisen palkansaajan ostovoima on samana aikana noussut kolmisenkymmentä prosenttia. Tätä vertailua kyseinen selvitys ei käsittele.
Kuluvan hallituskauden yhteistalkoot ovat tehneet sen, että eläkeläisten ostovoima on vuodesta 2016 alkaen laskenut prosentin kymmenyksillä vuosittain. Käytännössä tuhannen euron eläkeläiseltä on ostovoimasta tänä aikana hävinnyt kympin verran kuukaudessa. Takuueläkkeen korotukset eivät ole tätä laskua kokonaan kompensoineet. Toisaalta erilaisten sairastamisen omavastuiden korotukset ovat jo osaltaan syöneet tätä ostovoimaa. Tätä mainittu Veronmaksajain selvitys ei pohdi, omavastuukorotukset kun kohdistuvat myös sairastaviin palkansaajiin.
Suomessa on vahva ammattiyhdistysliike, joka pitää huolen siitä, että palkansaajien ostovoima kehittyy parempaan suuntaan. Mutta koko kansakunnan etu on, että eläkeläisten muodostaman ison kuluttajaryhmän ostovoiman kehitys ei ole kovin toisensuuntainen. Iästä ei saa muodostua eriarvoistava tekijä, ei vanhuuseläkeläisistä, kuin ei toisaalta myöskään lapsista ja lapsiperheistä.
Eläkkeensaajien kohdalla oikeudenmukainen korjaus ei ole niin kutsutun taitetun indeksin palauttaminen puoliksi ansiotaso- ja puoliksi työeläkeindeksiin. Se ei vaikuttaisi juuri mitään pieneläkkeisiin, kansaneläkkeisiin ei yhtään, isoja työeläkkeitä se kyllä nostaisi.
Oikeudenmukaista olisi nimenomaan pienten eläkkeiden tasokorjaus – heti kun siihen työllisyys, viennin veto ja valtion velan tilanne antavat mahdollisuuksia. Se ei voine olla satasen lisäys kaikkiin alle 1200 euron kuukausieläkkeisiin. Sen hintalappu olisi 650 miljoonan euron verran vuodessa, palkansaajien maksettavaksi.
Tulevien hallitusten olisi syytä huolehtia paitsi pientä eläkettä saavien myös pientä ansiotuloa saavien ostovoimasta, heidän oikeudenmukaisesta kohtelustaan. Eläketulo saa olla reilun kymppitonnin vuodessa, ennen kuin siitä menee senttiäkään veroa. Pienestäkin ansiotulosta taas menee heti sotu-maksuja. Kannustavaa se ei ainakaan ole.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.