Kun Runoviikon suven runoilija Sirkka Turkka, 70, joutuu Kirjailijaliiton puheenjohtajan Tuula-Liina Variksen rutistukseen, Turkka varoittaa:
"Älä kaada mua. Mä olen niin hento."
Turkka on suora. Hän rakastaa eläimiä, etenkin koiria ja hevosia. Huumori on ironista, mutta yht´äkkiä sävy onkin huolestunut. Jokaisen lauseen päätös kääntyy yllättäväksi.
"Mites talvi meni Karjaalla?" Varis kysyy.
"Hiljaisesti kiroillen ja koiran kanssa seurustellen, kun se on sellainen junttura", Turkka tokaisee.
Koiran
nimi Irak
"Mulla on aina yksi koira kerrallaan. Muutama muodostaa lauman, ja sitten ne on hankala hallita. Nyt mulla on yhdenkin kanssa vaikeuksia", Turkka paljastaa.
Nykyisellä rottweilerilla on tausta.
"Vaikka on niillä toisillakin ollut taustoja. Tämä on voimakas, iloinen narttu, mutta ei usko oikein mitään. Eli etsii johtajaa."
Urokset ovat Turkan mukaan monesti reilumpia.
"Tämän nimi on Mirabella, mutta mä sanon sitä Irakiksi, koska se tuli päälle niin paljon. Puri mua puolitoista vuotta, mutta nyt se pureminen on jäänyt pois."
Sirkka Turkka puhuu mielellään koirista ja talleista. Hän kehuu issikoita luotettaviksi ratsuiksi. Runoviikon yleisö saa kuulla innostuneen kertomuksen hevosesta, jolla oli taipumus ähkyyn. Se ja isän kuolema on talletettu samaan runoon. Tässä on osa siitä:
"Pieni valkoinen hevonen tulee taas uniin:/ sen hengitys sahaa, vinkuu, loppuu,/ tulee uni verensyöksystä, isästä,/ kylpyhuone täynnä verta, kaakelit.// Minä tanssitin sen kyllä juoksupiiskalla/ rakkauden loppuun asti, aamuyöstä se taipui/ kaulaa vasten, olkapäätä, maata vasten..."
Tamman
mahan alla
Turkka tunnustaa liittyvänsä enemmän eläimiin kuin ihmisiin.
"Tuusulassa 4-vuotiaana istuin hevoslaumassa yhden tamman mahan alla. Sehän osoittaa luottamusta. Olen sota-ajan invalideja: mulla on luottamus mennyt ihmisiin."
"Pimeällä menin ulos vessaan pieni mäyräkoira kainalossa. Tuohan todistaa, että on kaipparoinut eläinten kanssa jo pienestä pitäen. Vielä isompanakin menin naapurin laitumelle makaamaan märehtivien lehmien viereen."
Turkka huomauttaa, että silloin eläimet eivät vielä olleet niin stressaantuneita.
"Eihän nykyään ole mahdollista mennä navettaan. Se on kielto päällä vieraille. Kaikissa tuotantolaitoksissa on ovet lukossa."
Sirkka Turkalla oli hinku maalaistöihin. Kun Turkka pääsi ylioppilaaksi, hän meni Kuopion karjatalousopistoon, kun ei päässyt maa- ja metsätaloustieteelliseen. Myöhemmin hän kävi Ypäjän hevostalouskoulun ja valmistui tallimestariksi 1970.
"Eläinten kanssa olisi suotavaa käyttää vähän järkeä, niin pysyy itsekin hollillaan. Eläimet ovat hirveän loogisia, ihminen tässä sakissa on epäloogisin tyyppi ja tekee vääriä päätelmiä. Eläimet peilaavat hyvin todellisuutta. Ne ovat tervettä seuraa."
Runot
pulpahtivat
Turkan ensimmäinen runokokoelma Huone avaruudessa ilmestyi 1973. Hän ei myönnä toteuttaneensa mitään runoilijan roolia.
"Muistan kun Munkkiniemen kirjastossa oli yksi pikkuinen kirja Saarikoskea. Katsoin, että voi jumalauta, onpas paperia mennyt hukkaan!"
"Olin silloin jo kaksikymppinen. En ollut verkostoitunut mitenkään. Mun ois pitänyt olla valveutunut ja osallistuva. Mutta ei, mä olin ihan pihalla kuin lumiukko."
Runoileminen alkoi, kun Turkka tunsi, että hänellä jäi huoltoviraston ja tallitöiden jälkeen niin paljon vapaa-aikaa.
"Siitä se sitten jollain tavalla pulpahti. Kustantajalle runot päätyivät huoltoviraston mustalaiskuraattorin Kari Huttusen kautta. Hän näki, kun kirjoitin itselleni puhtaaksi pätkiä. Niitä testattiin Parnassossa."
Tuula-Liina Variksen mukaan Sirkka Turkka kuvaa kärsimystä, kuolemaa ja rakkautta eläinten kautta.
"Ikää tulee koko ajan niin että rytisee", Turkka naurahtaa.
"En kirjoita sillä tavalla kuin toiset, että viiskyt liuskaa, joista osa menee roskikseen. Mulla ei ole intohimoa paperiin. Sitten kun buumi lyö päähän, niin se lyö. Sitä ei koskaan tiedä mistä se tulee. Ei kannata kello kädessä odottaa. Kirja äitienpäiväksi ja jouluksi ei ole mikään saavutus."
"Täytyy olla kärsivällisyyttä. Täytyy olla itsekuria", Turkka opastaa. "Tässä hommassa ei ole normeja. Jos et itse niitä säädä, niin äkkiä olet retuperällä. Olen luovimmillani silloin kuin olen luonut muutakin kuin runoa. Se on vanha vitsi. Lunta."