Kuningas lähtee Ranskaan -oopperasta todettiin aikanaan ulkomaisissa arvioissa, että siinä historia kävelee unissaan takaperin.
Perjantaina kantaesitetyssä Mikko Heiniön Käärmeen hetkessä koetaan lähes vastaavia aikasiirtymiä 1800-luvun lopun Helsingissä. Fantasia ja tosi sekoittuvat näyttämöllä omalaatuisesti.
Joka ei ole ymmärtänyt tankata oopperan selitysoppia ja kevyttä psykoanalyysia etukäteen, istahtaa käärmeen pesään ilman katekismusta.
Yksi taiteen tekemisen perustehtävistä on jäsentää maailmaa; ja sitä roolia pukataan tällä kertaa oopperayleisölle.
Juha Siltasen libretto ei ansaitse kovin mairittelevaa arvosanaa sekavuutensa takia. Hysteerinen tummuus jää pääosaan tietysti tarkoituksella. Huumoria tekstiin sisältyy vähänlaisesti eikä se nouse Erik Söderblomin ohjauksessa lentoon.
Tekisikö peri-wagneriaaniseen sopuratkaisun, että katsomossa sulkisi vain silmänsä ja antaisi virran viedä? Heiniön musiikki sopii kaikkeen muuhun paremmin kuin tähän tarkoitukseen.
Näyttämöllä pyörii historiallinen kuvaelma mahtipontisin visuaalisin värityksin. Kati Lukan ja Antti Mattilan suunnittelemissa massiivisissa lavasteissa on veistoksellisuutta, joka ylevöittää. Suuret seinämät liikkuvat kuin Birnamin metsä Macbethissa.
Portaat nousevat jyrkkinä ja seremoniallisina, ikään kuin ne johtaisivat kohti mayojen kuningattaren valtaistuinta. Perinteiset asusteet ja varsinkin oopperan loppu ohjaavat ajatukset oikeaan historiallisen aikakauteen. Tähän asetelmaan Karita Mattilan kaltainen diiva olisi kieltämättä sopinut.
Pääosan kantaesityksessä laulanut sopraano Päivi Nisula (Alice Löf) ei tietystikään ole ihan Mattilan kaltainen ikoni, vaikka hän tekee vaativan roolinsa tyylikkäästi. Nisulan äänestä saattaa puuttua vivahteita, mutta se on luotettavaa laatua. Muutamat oopperan loppupuolen huipennukset liikkuvat sointuvuuden rajamailla.
Käärmeen hetken solistit ovat yleensäkin paneutuneet tehtäviinsä. Esimerkiksi Esa Ruuttunen on tulisieluinen Aron von Schiele. Pikku maneereistaan Ruuttunen ei näköjään pääse, mutta dramaattinen bassobaritoni kantaa. Iltapäivälehdissä tarkkaan selostettu oravan kanssa kolaroiminen ei näy eikä kulu suorituksessa.
Lupauksensa mukaan Mikko Heiniö tarjoilee Käärmeen hetken musiikin suhteellisen yksinkertaisena ja ymmärrettävänä. Välillä vain tuntuu siltä, kuin hän etenisi liikaa tieteilijän logiikalla. Impulssit kuulostavat niin harkituilta.
Tapansa mukaan säveltäjä tutkii ja sulattaa eri tyylejä. Kuorolle hän kirjoittaa eniten omanlaistansa, rehvakkaasti kirpeäntiheää laulettavaa.
Melodiat taipuvat solistiosuuksissa vaivatta, lähes arkipäiväisesti. Valikoimaan sisältyy tarpeen tullen viiltäviä tai romanttisesti loistokkaitakin irtiottoja.
Lyhyiden falsettipätkien lisääminen keskelle aarioita ei kuulu Heiniön parhaisiin keksintöihin. Ainakin se vaatii totuttelua kuuntelupuolella.
Kapellimestari Hannu Lintu johtaa Kansallisoopperan orkesteria liikoja hötkyilemättä ja selkein korostuksin. Eipä Heiniön partituurikaan juuri hyppää montusta silmille tai leimallisesti todista riitasointujen ihmeistä.
Käärmeen hetken libretossa tarinan punainen lanka loistaa pitkään poissaolollaan. Väliaikaan mennessä juuri mitään juonen kannalta ratkaisevaa ei ole käynyt selville, mikä on kokemuksena rasittava.
Illan päätteeksi narikkajonossa veikattiin, että oopperassa todennäköisesti kerrotaan ylätasolla naisen kunniasta, totuudesta ja valheesta; tietysti myös rakkaudesta, joka osaltaan ruokkii suurta valheellista fantasiaa.
Päähenkilö Alice Löf ei lopulta halua alistua miesten valmistamaan kuvitteelliseen todellisuuteen edes oman kunniansa säilyttämisen vuoksi.
Pyhää kirjaa lainaten, vasta totuus tekee Alicen vapaaksi. "Minä olen - minä olen kotona", hän laulaa.
Yleisö iloitsee Alicen kanssa. Johan alkaa selvitä.