Käsikirjoitus on tuttuakin tutumpi. Se toistuu kerta toisensa jälkeen kaikissa leijonien pelaamissa arvoturnauksessa, niin MM-jäällä, maailmacupissa kuin olympialaisissa. Yhden huonon ottelun - vaikka merkityksettömän - jälkeen härdelli on valmis.
Suomi pelasi Vancouverissa kaksi kypsää ottelua, mutta kun kolmannessa kohtaamisessa rakas länsinaapuri huiteli jo aivan muissa sfääreissä kuin piskuinen Suomi, kissa hyppää trampoliinilta pöydälle.
Nyt ei puhuta median luomasta mielikuvasta, vaan oikeassa elämässä läsnäolevasta faktasta. Tiettävästi Suomen kiekkomaajoukkue on pitänyt kriisipalaverin, jossa on piisannut parranpärinää kapteeni Saku Koivun johdolla.
Kokeneiden NHL-pelaajien viesti on selvä. Valmennusjohdon taktinen kartta on liian monimutkainen. Päävalmentaja Jukka Jalonen yrittää väkisin tunkea joukkueeseen pelitapaa, joka vaatisi satoja ja tuhansia toistoja kuin jossain seurajoukkueessa, mutta joka ei millään toimi 12 päivää kestävässä hektisessä turnauksessa.
Kutsuttakoon Jalosen joukkojen pelisysteemiä vaikka Mestis-kiekoksi. Mielenkiintoista nähdä, miten kiekko kulkee mieheltä toiselle vedenjakajana toimivassa puolivälierässä. Pääsy välieriin olisi suuri saavutus, mutta putoaminen puolivälierissä olisi Jalosen johtamalle valmennustiimille kuin märkä rätti päin näköä.
Kovinkaan hyvää säväystä ei anna myöskään se, että Jalonen suolasi Ruotsi-ottelun jälkeen väärästä pelitavasta - ja vielä suorassa tv-lähetyksessä - Suomi-kiekon legendat Saku Koivusta ja Teemu Selänteestä lähtien.
Ei kauhean rakentava lähtökohta olympiakiekon loppusuoralle. Myöskään Whistlerin vuorilta ei ole kuulu hyvää. Kun asioista puhutaan suoraan ja oikeilla nimillä, onnen päivät olympiaperheessä ovat nopeasti ohi.
Naisten kiekossa naapurusten välinen tilasto on tyly. Kauden seitsemästä keskinäisestä kohtaamisesta Suomi on voittanut vain yhden, mikä välttämättä ei anna oikeita askelmerkkejä torstaiaamun pronssiotteluun. Suomi haastoi lajin valtamaat USA:n ja Kanadan tasaväkisemmin kuin Ruotsi.
Kiekkoleijonat, niin naisten kuin miesten olympiakaukalossa, tuntevat ja tietävät mitalihaasteen vaikeuden. Käy miten käy, yksikin kiekkomitali toisi lohtua suomalaiseen olympiataipaleeseen, josta on tähän mennessä voinut kertoa vain aivan liian raskaita tarinoita.
Naisten pronssissa olisi kirkas heijastus. Miesten mitali on kuitenkin kaikki se, mikä merkitsee.
Sama koskee Kanadaa. Jos Kanadan miesjoukkue ei pysty täyttämään odotuksia, jotka koko kansakunta on sille asettanut, naisten joukkueen mahdollinen olympiakulta paikkaisi kaiken mahdollisen pettymyksen.
Vai paikkaako?