Ranskan ja Britannian uudet johtajat ovat molemmat kotimaassaan yhä suosittuja, mutta heidän tyyleillään on eroa kuin yöllä ja päivällä. Nicolas Sarkozyn vauhti voi ennakoida vaikeuksia.
Ranskan uusi presidentti Nicolas Sarkozy tuli olleeksi tällä viikolla virassaan sata päivää. Kesäkuun lopulla aloittanut Britannian uusi pääministeri Gordon Brown lähestyy vasta kahta kuukautta. Molemmat ovat eurooppalaisen politiikan kärkinimiä hyvän aikaa tästä eteenpäin, mutta siihen heidän yhteiset piirteensä jo kutakuinkin loppuvatkin.
Ranskan Sarkozyn tiliin ei voi laskea ensimmäisen sadan päivän aikana isoja yhteiskunnallisia uudistuksia, ellei sellaisena voi pitää koko presidenttiyden roolin muuttumista. Sarkozy näyttää tehneen viranhoidostaan jonkinlaisen jatkuvan performanssin, jossa hän ilmestyy milloin minnekin panemaan asioita järjestykseen.
Tällainen hyperaktiivisuus on aivan toista kuin oli Jacques Chiracin loppukauden jämähtäneisyys, ja ranskalaiset ovat joko haukkoneet henkeään tai osoittaneet suosiotaan. Toistaiseksi Sarkozy on suosiossa vielä kotimaassaan komeasti plussan puolella. Hallituksen ministerinimitykset olivat poliittinen mestarinäyte: hän poimi kabinettiinsa nimiä hyvin läheltä opposition omia rivejä ja hajotti näin vastustajiensa kuviot jo alkuunsa.
Noilla nimityksillä ei lopulta ole kovin paljon väliä, sillä presidentiltä ei jää muille paljon tilaa. Ranskan järjestelmä antaa jo valmiiksi presidentille paljon valtaa. Kun virkaan sitten istutetaan selvästi hyvin vallanhaluinen mies, lopputuloksen voi päätellä. Nyt kysymys kuuluu, kauanko Sarkozyn kuherruskuukausi kestää kotimaassa. Euroopassa lähinnä mietitään, mitä Ranskan johtaja saakaan tällä tyylillä vielä aikaan EU:ssa.
Bulgarialaisten sairaanhoitajien vapautusoperaation Libyassa Sarkozy muutti hetkessä ranskalais-libyalaiseksi asekauppa- ja ydinenergiasopimukseksi. Sen tempun moni muistaa pitkään.
Ulkopolitiikassa Sarkozy on ehtinyt kääntää kurssin kohti Yhdysvaltoja piittaamatta siitä, että George W. Bushin hallinto näyttää olevan yhä enemmän raunioina. Ranskan presidentti ajeli veneellä Bushin kanssa vain vähän sen jälkeen kun Britannian uusi pääministeri Gordon Brown teki jäykänoloisen ensivisiittinsä Amerikkaan.
Tony Blairin ajama ja hänen poliittiseksi ristikseen tullut Britannian ja Yhdysvaltain erityinen läheisyys voi olla siirtymässä muistojen joukkoon, ja Sarkozy on innokas täyttämään mahdollista tyhjiötä.
Brown puolestaan isännöi tällä viikolla Saksan liittokansleri Angela Merkeliä. Brown on aloittanut matalalla profiililla, mutta on samalla hoitanut eteen tulleet kriisinpoikaset hyvin. Brown ei ole Blairin tapainen poliittisen esiintymisen mestari, mutta tälläkin otteella työväenpuolueen suosio on pitkästä aikaa noussut.
Eurooppa-politiikassa juuri Merkel ja Brown saattavat hyvinkin löytää toisensa, sillä Sarkozyn ilmeinen sooloiluntarve voi saada muita ottamaan etäisyyttä Ranskan johtoon. Sisäpolitiikassa Brownin suureksi ongelmaksi on tulossa se, mitä tehdä vaatimuksille kansanäänestyksestä EU:n
uusintakierroksella olevasta perussopimuksesta.
Brown on perinteinen pitkän linjan poliitikko, jolta ei odoteta isoja yllätyksiä. Sarkozy on yhä arvoitus. Hän haluaa selvästi tallata omat polkunsa, ja silloin voi helposti astua jonkun varpaille. Eurooppalaisessa politiikassa Ranskan suunta on yksi suurista edessä olevista kysymyksistä. Vastauksia aletaan saada, kun EU heräilee kesäuniltaan elokuun jälkeen.