Tänä päivänä emme enää puhu imperiumeista vaan pehmeämmin intresseistä, etupiireistä, liittosuhteista tai blokeista. Maailma nähdään joko yksi, kaksi tai moninapaisena. Neuvostoliiton hajottua sisältä päin ajateltiin siirrytyn sivistyneesti uuteen aikaan, jossa globaalitalous yhdistää maailman ja hävittää yltiönationalismin, ainakin kehittyneistä maista.
Eivät imperiumit kuitenkaan niin vain kuole ja jos kuolevatkin, jäljet voivat näkyä vuosisatojen ja tuhansien päässä. Roomankin hajoamisprosessiin meni useampi vuosisata ja vielä senkin jälkeen 1900-luvulle saakka kouluissa luettiin latinaa. Puhumattakaan latinalaisperäisistä sanoista, joita maailman kielissä on kymmenin tuhansin.
Rooma oli valtava alue hallittavaksi. Ei olekaan ihme, että elämään jäi myös hallinto-ohjeita, kuten lause tu regere imperio populos, romane. Sinä roomalainen, hallitse ylivallalla kansoja. Tätä ohjetta ovat myöhemmätkin imperialistit noudattaneet. Ohjeen lopussa kehotetaan kuitenkin myös armahtamaan alistettuja ja taistelemaan röyhkeitä vastaan.
Loppiaisena saatoimme televisiosta seurata, kuinka Sakari Oramo johti Promenadisarjan syyskuisen päätöskonsertin Lontoossa. Ohjelmiston kevennyttyä loppua kohti vuorossa olivat jokavuotiset hengenkohotuslaulut brittiläisen imperiumin ajoilta.
Kymmenet tuhannet ihmiset Lontoosta Belfastiin lauloivat innosta hehkuen ja lippuja heilutellen 1700-luvulta olevaa laulua Rule Britannia – Hallitse Britannia, jonka kertosäkeessä kehotetaan Britanniaa hallitsemaan maailman meriä ja julistetaan, etteivät britit koskaan tule olemaan orjia. Laulun syntyaikaan merien hallinnasta kamppailtiin vielä Espanjan ja Hollannin kanssa, joten laululla oli alkuaan poliittinen sanoma.
Toinen laulu, joka aivan riehaannutti yleisön, oli 1900-luvun alussa runoiltu Land of Hope and Glory, Toivon ja kunnian maa. Kuningatar Viktorian kuollessa brittiläinen imperiumi oli jo maailman laajuinen, minkä alueella aurinko ei koskaan laskenut. Yhä kuitenkin ilmeisesti haluttiin lisää, koska kertosäkeessä esitetään toivomus, että Jumala tekisi Britanniasta vielä mahtavamman.
Brittien konkreettinen maailman hallinta on pienentynyt ja Yhdysvallat on perinyt sen globaalin manttelin. Imperiumin ajoilta olevat laulutkin raikuvat nykyisin useimmiten jalkapallo- ja rugby-otteluissa. Imperiumi on kuitenkin jättänyt jälkeensä englannin kielen, jota maailmanlaajuisesti puhutaan.
Aikamoinen tulos pieneltä saarikansalta, jota alun perin ei ollut kuin viitisen miljoonaa, ja joita tanskalaiset kävivät viikinkiajalla ryöstelemässä.
Tanskaa ei sentään kovin laajalti puhuta, mutta on Tanskallakin oma imperialistinen menneisyytensä, niin kuin eräs norjalainen tutkija pohjoismaisessa kongressissa huomautti. Olihan Tanska pohjoisessa Euroopan voimakkain valtio aina 1600-luvulle saakka, jolloin se menetti asemansa Ruotsille. Hallittavana ovat olleet niin Norja, Islanti kuin Grönlantikin.
Sujuvasti Tanska tänäkin päivänä esittää vaatimuksiaan pohjoisen jäämeren mannerjalustaan siinä missä Kanada, Yhdysvallat, Norja ja Venäjäkin. Euroopan unionissakaan tanskalaiset eivät ole jääneet äänettömiksi yhtiömiehiksi. He ovat omine intresseineen ja vaatimuksineen usein paikalla.
Ei neuvostoimperiuminkaan häviäminen tapahtunut jälkiä jättämättä. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton romahtaminen oli suurin geopoliittinen katastrofi. Sitä se oli ilmeisesti ainakin presidentti Vladimir Putinille, joka on asian näin ilmaissut.
Tämän katastrofin seurauksia Venäjä on nyt omista lähtökohdistaan ryhtynyt korjaamaan useammallakin suunnalla liittämällä alueita vaikutuspiiriinsä. Sodan seurauksena alueita irrotettiin Georgiasta vuonna 2008. Moldovaan kuulunut Transnistria äänesti liittymisestä Venäjään vuonna 2006 ja viime vuonna Krimin niemimaa liitettiin Venäjään. Tilanne Ukrainassa odottaa ratkaisuaan.
Imperiumit jättävät hajotessaankin monenlaisia jälkiä, niin henkisiä kuin materiaalisiakin, ja usein myös tulevien konfliktien siemenet. Monet maat ovat kuitenkin myös selvinneet imperialistisesta menneisyydestään länsimaiseen demokratiaan suhteellisen hyvin, kuten Hollanti. Toisissa maissa taas sukupolvi toisensa jälkeen vatvotaan sitä, miten meille on käynyt näin, vaikka ennen olimme todellinen suurvalta.
Onkohan se siis onni, ettei Suomella ole taakkanaan loistavaa menneisyyttä?
Yritystä kuitenkin on ollut. Siitä muistutuksena sain luettavakseni pienen kirjan, jonka tuttavani oli löytänyt antikvariaatista. Kysymyksessä oli arkkitehti Vietti Nykäsen vuonna 1942 painettu Suomen uusi tie, jossa hahmoteltiin kansallissosialistisen Suomen uutta poliittista ohjelmaa saksalaisen veljespuolueen esikuvan mukaisesti.
Kirjasessa on pari mielenkiintoista seikkaa, ensiksi julkaisun ajankohta, vuosi 1942. Käynnissä olivat Stalingradin taistelut ja Suomen hallituksellekin oli jo alkanut käydä selväksi, että Saksa tulee häviämään sodan.
Toiseksi kirjan kannessa on kuvattu tulevan Suur-Suomen kartta. Lännessä raja on piirretty siten, että Norjan ja Ruotsin pohjoisosat kuuluisivat Suomeen. Kieliraja on ilmeisesti ollut ratkaiseva. Myös Viro ja Inkerinmaa kuuluisivat Suomeen. Pietaria ei kartalla olisi olemassa enää lainkaan ja idässä raja kulkisi Uralin itäpuolella.
On se sentään hyvä, etteivät kaikki imperiumit ole toteutuneet.
Kirjoittaja on rikosoikeuden emeritaprofessori.