Saksalainen näytelmäkirjailija Bertolt Brecht on väittänyt Suomea kaksikieliseksi maaksi, joka vaikenee molemmilla kotimaisilla.
Keväällä 1941 Suomessa pakolaisena piipahtaneen Brechtin mielipide on todellisuudesta vieraantunut, sillä se on ajalta ennen Natoa, jonka jäsenyydestä meillä on keskusteltu ihailtavalla tasolla jo 20 vuotta.
Ei täällä vaieta.
Vuonna 2014 Suomessa keskustellaan siitä, tulisiko Natosta keskustella. Keskustelukeskustelun lisäjuonteena kulkee toinen keskustelu. Siinä pohdiskellaan, että jos Natosta kerran pitää keskustella, kenellä on luontainen oikeus osallistua keskusteluun.
Todennäköisesti keskustelu keskustelusta ja keskustelijoista saadaan valmiiksi seuraavan
20 vuoden kuluessa.
Nato-junaan hyppääminen tai vaihtoehtoisesti asemalaiturille jäänti on niin arka aihe, ettei vallaton resiinahurjastelu kaukana sivuraiteella ole suomalaisille mikään ihme.
Päätös on pienelle maalle suuri. Historian siivet havisevat ja hankaavat inhottavasti, päättipä niin tai näin.
Tähän mennessä päätöstä ei ole tarvinnut tehdä, kun sitä on voinut siirtää. Vuotavaa kattoa ei voi sateella korjata, poudalla ei tarvitse.
Sotilaallinenuhka lähialueella testaa väistämättä maan turvallisuuspoliittista linjaa. Testiajo on meneillään Ukrainan suunnassa.
Lopullisia tuloksia odotellessa tarkastelemme karttoja. Uhka tulee vierestä, arvaamattomaksi käyneeltä Venäjältä. Vladimir Putin on rakentanut välirikon länsimaiden kanssa.
Putinin johdolla Venäjä haluaa takaisin suurvaltaloistonsa. Tarkoitus on naittaa toisiinsa tsaarin ajan komeus ja Stalinin suoraviivaisuus.
On ymmärrettävää, että monen auvoisen vuosikymmenen jälkeen tietoa voi olla vastenmielistä niellä yhtenä suupalana.
Suomalaisia harmittaa, ettei demokratian paalutustyö saanutkaan Venäjällä ihmisiä talkoisiin. Läntiset liberaalin demokratian tavat eivät itäneet. Venäjälle tehtiinkin edellisten jatkoksi autoritaarinen hallinto, jossa ei vähemmistöjä eikä muita poikkeavia suvaita.
Suomi ei kuulu sotilasliittoihin, vaikka tekeekin läheistä yhteistyötä Naton kanssa rauhankumppanuusmaana.
Samanlaista yhteistyötä on muuten tehnyt Venäjäkin Naton rauhankumppanina ennen kuin alkoi kysymättä paaluttaa naapurin tontille Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa.
Osallistuminen useisiin yhteisiin Nato-tehtäviin on toivottavasti selvittänyt suomalaisille ainakin yhden seikan: ettei puolustusliitto Nato ole yksinomaan hyvä tai paha.
Siihen ei voi enää suhtautua mustavalkoisesti. Juupasta vastaan ei kannata iskeä eipästä taikka päinvastoin.
Annetaan Brechtille sen verran periksi, ettei Suomi ole maailman paras keskustelukulttuuri.
Muiden esittämien erilaisten kantojen katsotaan monesti pilaavan mukavaan vauhtiin päässeen yksinpuhelun.
Näin kävi, kun pari ulkoministeriön virkamiestä erehtyi arvioimaan Nato-jäsenyyden selkiyttävän Suomen sotilaallista asemaa. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan 1960-luvulta alkaneeseen monologiin tuli katkeama.
Saisiko kuitenkin pyytää, että olisi virkistävää kuulla Natosta sellaista mielipiteidenvaihtoa, jossa eritellään asiallisesti hyötyjä ja haittoja. Ei järkevä puntarointi sido meitä vielä mihinkään sotakoneeseen.
Meitä veronmaksajia kiinnostaa, millaisia kustannuksia Natosta tulee. Meneekö kaksi prosenttia kansantuotteesta vai vähemmän? Voiko jäsenenä päättää, osallistuuko operaatioihin ahkerasti kuin Viro vai ranskalaiseen tapaan tarkoin valikoiden?
Entäpä meneillään oleva geopolitiikan murros? Onko Naton vaihtoehtona paluu itänöyristelyyn ja Putinin kehuminen 24/7 hyväksi jätkäksi?
Laaja kansallinen keskustelu ei olisi pahitteeksi. Venäjä siihen jo osallistuu netin trollijoukoin, ilmatilanloukkauksin ja sota-aluksilla Itämerta kyntäen.
Kolumni