Uuden perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Lakiin on jäänyt kirjaamatta, että näiden estyneenä ollessa sen tekee kokoomuksen puheenjohtaja. Sellaisen vaikutelman on saanut hänen kesäisistä kannanotoistaan.
Jyrki Katainen on lukenut suomalaisille madonluvut Georgian tapahtumien vuoksi: sodan uhkaa on vähätelty ja on tuudittauduttu vääränlaiseen turvallisuuteen. En tiedä kenelle Katainen moitteensa osoittaa. Pääesikunnan kassakaapista kun varmasti löytyy suunnitelmia joka lähtöön. Turvallisuuspolitiikasta päättävät taas ovat aina joutuneet ottamaan laskelmissaan huomioon huonoimmankin vaihtoehdon. Asiat on kuitenkin hoidettu -- kuten pitää -- ulkopoliittisin keinoin eikä astalolla hutkimalla.
Mikä on havahduttanut Kataisen? Venäjä on kuulemma ryhtynyt käyttämään sotilaallista voimaa ulkopolitiikkansa jatkeena. Mitä uutta siinä on? Niin suurvallat ovat tehneet maailman sivu. "Georgian kriisi oli nyky-Euroopassa kaikkea muuta kuin modernien valtioiden välistä toimintaa", Katainen ripittää. Mitä sitten ovat olleet viime vuosikymmenten Falklandin sota, Turkin hyökkäykset Irakin kurdialueille tai "yhden modernin valtion" pitkään harjoittama Irakin miehitys?
Lehdet kertovat Yhdysvaltain republikaaninuorten vaatineen iskua Iranin uraania rikastaviin laitoksiin ja kääntyneen kokoomusnuorten puoleen tuen saamiseksi moiselle iskulle. Mahtaako vastaus olla jo lähtenyt, ikään kuin Prahan valtauksen muistoksi? Se jätti sentään rakennukset pystyyn ja kansalaiset enimmältään henkiin.
Kataisen kannanottoja leimaa -- kuten Georgia-uutisointia ylipäätään -- yksisilmäinen hurskastelu. Suomen vaikeiden vuosikymmenten presidentit opettivat, että moraalisten tuomioiden tie on päättymätön. Jos sille lähdetään, loppua ei ole näköpiirissä. Jos Saakashvilin toimet unohtaen lähdetään ristiinnaulitsemaan Venäjä, olisi kai yhtä suurta mekkalaa pidettävä kaikista niistä valtioista, jotka tänä päivänäkin miehittävät pienempiään tai osia niistä.
Jos Venäjän rypälepommeja kauhistellaan, ei tulisi unohtaa kaikkea sitä, mitä Yhdysvallat on kylvänyt operaatio Aavikkomyrskystä ja Irak-hyökkäyksestä lähtien Keski-idän multiin. Entä saksalaisten 1944 Lappiin jättämät miinat? Jos puhutaan moraalista, voimmeko ummistaa silmämme yhden sivistysvaltion laillistamilta kidutukselta ja mielivaltaisilta vangitsemisilta?
Mutta Kataista on ymmärrettävä. Hän haluaa johdattaa meidät pelastuksen äärelle. Kun hän sanoo, ettei hän halua käyttää Georgian tapahtumia Suomen kampeamiseksi Natoon, vaan ainoastaan peräänkuuluttaa "tosiasioiden tunnustamista", on asia tietenkin juuri päinvastoin.
Suomen realiteeteista, maantieteellisistä, historiallisista, kaupallisista ja sotilaallisista, hän vaikenee visusti. Mutta Natoon hän halajaa. Muun muassa siksi, että kriisi on hänen kertomansa mukaan ravistellut EU:n ja Venäjän yhteistyön perustaa sekä viilentänyt USA:n ja Venäjän suhteita. Meidän on siis liityttävä ja osoitettava solidaarisuutta muiden vuoksi.
Tulee mieleen Rosa Luxemburg, joka kulki sateenvarjo avoinna aurinkoisessa Berliinissä, koska Moskovassa satoi.
Lisätodisteena Katainen heittää, että "niin Georgia kuin Venäjäkin olisivat toimineet toisin, jos Georgia olisi Naton jäsen". Tähän lapsenomaiseen uskoon katteettoman pelotevoiman merkityksestä saattaa olla aihetta palata vielä myöhemmin.
Itseä varten tuotettu propaganda kun on huumetta, sitäkin vaarallisempaa, jos sitä tulee pitäneeksi totuutena. Jokaiselle televisionkatsojalle Kataisen väitteen onttous paljastui viimeistään, jos sattui seuraamaan Yhdysvaltain ulkoministerin vaivautunutta kiemurtelua presidentti Saakashvilin raivotessa medialle.
Todisteluketjunsa Katainen huipentaa toteamukseen, ettei Suomi päässyt kriisin sovittelijan rooliin suinkaan sen vuoksi, että se on liittoutumaton: "eihän Ranskan Nato-jäsenyyskään" estänyt sitä sovittelemasta. Kommentti osoittaa käsittämätöntä tietämättömyyttä faktoista ja realiteeteista. Kaiketi ydinase- ja suurvalta Ranska painii toisessa sarjassa kuin Suomi. Sen sanaa kuunneltiin silloinkin, kun de Gaulle oli irrottanut Ranskan Naton sotilaallisesta toiminnasta. Mitä Suomeen tulee, se on Etyjin puheenjohtaja kiitos yksinomaan sen, että puolueeton Suomi teki Kekkosen johdolla Etyk-aloitteesta realiteetin.
Johtuisivatko puutteelliset tiedot siitä, että Katainen patistaa "katsomaan mahdollisimman vähän peruutuspeiliin". Toisin sanoen historiasta ei pidä oppia mitään. Tai ainakaan hän ei ole oppinut. Kun Katainenkin riittävän kauan ilman peruutuspeiliä ajelee, ei lopputuloksesta ole epäilystä. Rangaistus rapsahtaa törkeästä varomattomuudesta.
Mutta edes se ei riitä Kataiselle. Hän julistaa puolueensa päämääräksi, "ettei ulkopolitiikka saa olla samanlaista kuin Urho Kekkosen aikaan, jolloin se mitä ääneen sanottiin, piti osata lukea, ja jolloin kirjoitettu teksti ei kertonut koko totuutta".
Asennevamma tuskin on parannettavissa, mutta hyvä olisi ministerin tänäkin päivänä osata lukea ja kirjoittaa. Diplomatian alkeita taas voi opetella vaikkapa Charles Maurice de Talleyrandin elämäkerrasta. Mutta perusongelmaan nekään tuskin auttavat. Se kun on tiivistettävissä toteamukseksi: voi kääpiöitä, jotka vallan foorumilla eleitä caesarien apinoivat!
Eikö valtiontaloudessa riitä Kataiselle haastetta?
Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.