Pariisi. Ranskan kirjasyksyyn astuminen Suomessa vietetyn kesän jälkeen on valtava harppaus: tekisi mieli "maistella" kymmeniä romaaneja satojen uusien joukosta. Se on tietysti mahdotonta ja yleisvaikutelma on pakostakin pettymys, varsinkin kun nykyään kirjoissakin liikutaan enemmän pettymysten kuin ilojen parissa. Niissä on aikamme leima, vaikka ne kertoisivat menneistäkin asioista. Jonkinlainen haikea paluu ilman suuria illuusioita tulevaisuudesta. Tämä on tietysti parhaiten näkyvissä poliittisten ja filosofisten esseiden kohdalla - kuinka muuten voisi ollakaan kun uutiset syytävät päivästä toiseen kertomuksia katastrofeista, murhista ja väkivallasta, johon luontokin tuntuu liittyvän läheisemmin kuin vuosikymmeniin.
Nuori Frédéric Beigbeder ei ole esseisti vaan kirjailija, joka on osoittanut tiettyä rohkeutta ja epäsovinnaisuutta television kirjaohjelmissa. Hän on nyt kirjakeskustelun sydämessä fiktiollaan World Centerin tapahtumista ("Windows onthe World" Grasset). Hän lavastaa tavallisen amerikkalaisen isän pikku poikineen terroristihyökkäyksen uhriksi ja onnistuukin luomaan tiiviin vaaran, pelon ja kärsimyksen ilmapiirin. Hänen valttejaan on kuitenkin ollut tavallisesti kevyempi ote - vastalauseeksi mondeeneille ja usein jäykille TV-ohjelmille hän pani kerran kaikki haastatellut vastaamaan kysymyksiin ilkialastomina.
Tätä metodia ei kuitenkaan yleistetty, vaikka kynänkäyttäjä-älyköt olivatkin taitavia peittämään kaikkein kriittisimmät kroppansa kohdat kirjoilla tai käsivarsilla. Paksuimpien kirjojen tekijät onnistuivat parhaiten salaamisyrityksissään mutta katsojille jäi epäselväksi kumpi oli mahtavampi, teos vai läskimaha.
Mutta nyt onkin vakavammista asioista kysymys eikä sensuuria tarvita kun puhutaan välittömästä kuolemanvaarasta: Beigbeder, jolla on isoäidin kautta läheinen yhteys Yhdysvaltoihin, ei voi sietää monien maanmiestensä Amerikan-vastaisuutta. Häntä terroristihyökkäys on järkyttänyt syvästi; se olisi voitu tehdä yhä hyvin Montparnassen tornia vastaan. Poliittinen vastuu vääryyksistä jakautuu kaikille tasavertaisesti ja Ranska ja Amerikka ovat toimineet yhdessä niin monessa historian vaiheessa, että molemmat ovat toisilleen kiitollisuudenvelassa.
Beigbederin kirja on onnistunut sekoitus ranskan ja amerikan slangia, samoin kuin se on jäsennetty vuoroin World Centeriin, vuoroin Montparnasselle. Ensimmäisen kerran tämä kohta nelikymppinen kirjailija kertoo siinä avoimesti omista vaikeuksistaan - kas, tähdilläkin on vaikeuksia! - ja kuten ennenkin, hänen kritiikkinsä rahan ja tekniikan ylivaltaa vastaan on purevaa satiiria. Samoin seksikohtaukset, jotka on selitetty sodanjälkeisen hillittömän elämännälän ilmauksiksi. Tästä kirjasta voi jokainen seurata Ranskan ja Yhdysvaltain historian ja nykyhetken kriittisimpiä vaiheita, ja jos sen tyyli sortuu usein mauttomuuksiin, sekin on tapa kapinoida eikä mikään outo ilmiö meillä Suomessakaan. Tämän intohimoisen kirjan yleissävyä voisi paikoin verrata Houellebecqiin ja ennustaa molemmille - jos he eivät ole liian epätoivoisia - huomattavaa asemaa aikamme hirtehisinä kuvaajina.
Masennuksen kuilu
Sinne putosi Philippe Labro, hänkin Pariisin mediamaailman tähti, juuri silloin kun hänestä piti tulla RTL -radiokanavan päällikkö. Hänen kirjansa on avoimesti omaelämäkerrallinen: "Tomber sept fois, se relever huit" (kust. Albin Michel). Siis seitsemän kaatumisen, pahan kompastelemisen jälkeen ylösnousu, todellinen uusi elämä.
Labro on keski-ikäinen, taitava kynänkäyttäjä, aina menossa ja menestyneitten joukossa. Vaatimattomasti ja rehellisen tuntuisesti hän puhuu nyt syvästä, kaksi vuotta kestäneestä depressiostaan, sen pohjimmista syistä ja seurauksista. Labro tietää depression yhdeksi aikamme yleisimmistä taudeista ja kirjan tarkoitus onkin ilmeisesti niiden lähimmäisten rohkaisu, jotka eivät usko enää koskaan jaksavansa elää. Kirjan voimana on ensin luopumisen ja sitten toipumisen jälkeinen selkeä analyysi sairautta edeltävistä tapahtumista ja sitten tietysti niiden keinojen selvittäminen, joiden avulla pimeänkin tunnelin päässä alkaa näkyä valoa.
Labro on aiemminkin kertonut nuoruudestaan ja myöhemmistä vaiheistaan - mm. romaani "La Traversée" (Gallimard) on ollut suomalaistenkin kustantajien käännösohjelmissa. Juuri ilmestynyt kirja on hänen elämänsä seitsemän raskaan vaiheen jälkeinen ylösnousu joka on pannut koko elämän uusiksi, ainakin ylenpalttisista ambitioista vapaaksi.
Uuteen elämään kuuluu luopuminen päällikön vastuunalaisesta tehtävästä ja lähestyminen perhettä ja ystäviä, joiden ansiota parantuminen paljolti on. Tämä ei tietysti ole mitään uutta ja yllättävää, mutta tapa kertoa siitä on.
Jo monesti palkittu Labro tuskin yltää suurten kirjallisuuspalkintojen kärkeen tänä syksynä, mutta teos on silti saavutus: Se valaisee jokaisen ihmisen vastuuta omasta terveydentilastaan, turhaa häpeää ja eristäytymistä ja ennen kaikkea ympäristömme paineita, jotka ovat sitä pahempia mitä tehokkaampaan tekniikkaan meitä yritetään pakottaa.