Auto versus pyörätuoli. Mitä näitä nyt asettamaan vastakkain? No, tulee mieleeni verrata joka kerta, kun ajan kallioparkin sisäänmenon ohi.
Autoileville kaupunkilaiselle on järjestetty verorahoillamme mahdollisuus päästä lämpimään tilaan ja asioimaan helposti hissillä sinne ja tänne. Verorahoillamme ei kuitenkaan kaupungin apuvälinelainaamosta saa pyörätuolia lainaksi 88-vuotiaalle, Alzheimeria sairastavalle ja juuri lonkkaleikatulle vanhukselle.
Äiti pääsi 87-vuotiaana vihdoin hoitokotiin kaaduttuaan muutamia kertoja ja vietettyään yön lattialla sekä palolaitoksen vierailtua pari kertaa hänen asunnossaan. Me omaiset olimme huojentuneita, sillä useat päivittäiset vierailut eivät enää riittäneet.
Hän kotiutui hyvin ja istuu mielellään muiden kanssa yhteistilassa ja ruokailee siellä muiden kanssa sekä lukee päivän lehtiä. Hänellä on Alzheimer, mutta hänen elämänsä on arvokasta sellaisena kuin se nyt on. Eikö niin?
Oltuaan kahdeksan kuukautta hoidossa hän kaatui ja häneltä murtui reisiluu. Hänet leikattiin vajaa kolme viikkoa sitten ja siirrettiin muutama päivä sitten toipumaan hoitokotiin. Lääkäri määräsi hänelle pyörätuolin, koska hän ei kykene kävelemään, ainakaan vielä, ei ehkä koskaan.
Menin Oulun kaupungin verorahoilla perustettuun apuvälinelainaamoon. Siellä minulle ilmoitettiin, että pyörätuolia ei anneta. Hoitokodin on se hankittava. Hoitokodissa on kyllä pyörätuoleja, mutta niin on niitä tarvitseviakin heikkoja, dementoituneita ja avuttomia vanhuksia.
Minulta kyseltiin tietääkö äitini mihin häntä viedään, ymmärtääkö äitini päiväjärjestyksen ja ymmärtääkö mikä päivä on ja missä mennään? Jos näihin vastaa, että ei ymmärrä välttämättä, niin ei tipu tuolia.
Anelemalla saimme pyörätuolin kolmeksi kuukaudeksi lainaan. Siihen kuuluu muotoiltu istuintyyny, sitä me emme kuitenkaan saaneet, vaikka se on välttämätön leikatun lonkan ja vanhuksen hyvinvoinnin kannalta.
Hoitopaikasta kuitenkin soitettiin lainaamoon ja he lopulta päättivät antaa vanhukselle myös istuintyynyn, että hänen ei tarvitse istua pussille menevässä kangasrätissä.
Herää siis kysymys eikö muistisairaalla, hauraalla vanhuksella, joka ei ehkä enää koskaan kykene ja jaksa kävellä, ole oikeutta saada pyörätuolia loppuelämänsä ajaksi? Niinkö vähiin ovat kaupungin varat huvenneet kallioparkkeihin ja muihin terveiden ihmiselämää helpottaviin kuluihin, että kaupungilla ei ole enää vara lainata vanhuksille apuvälineitä?
Lisäksi herää kysymys, että onko vanhusten terminaaliin siirto mennyt jo liian pitkälle, jos muistisairaalle ei ole väliä viettääkö hän lopun elämäänsä sänkyyn sidottuna vai voiko viettää oman tilanteensa mukaista arvokasta elämää, sillä pienetkin hetket ovat hänen elämäänsä ja hän kokee ne tärkeäksi.
Auto versus pyörätuoli. Miettikää sitä ajaessanne kallioparkkiin ja miettikää omaa tulevaa vanhuuttanne.
Leena Välikangas
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.