Suomen valtion viime vuosien epätoivoisin kansainvälinen operaatio, vakuuksien hankinta Kreikka-lainoille, saatiin tiistain vastaisena yönä viimein maaliin. Monen kuukauden piinan päätti saksalainen keksintö, Euroopan väliaikaisen vakausrahaston ERVV:n johtajan Klaus Reglingin malli, jota Suomen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) luonnehti tuoreeltaan hyväksi.
Sovun ehdot kertovat karusti, että näkemys on tyhjän päällä. Suomen pitää maksaa ERRV:lle 1,44 miljardin osuutensa kerralla, kun muut maat hoitavat asian useassa erässä. Kun mitään valtiontalouden takataskua ei ole, Suomi lainaa summan korollisena. Jos ERVV tuottaa voittoa, Suomi ei ehtojen mukaan saa osuuttaan täysimääräisenä.
Kolmas varaus on, että jos Kreikka ajautuu maksukyvyttömäksi, Suomi saa vakuudet itselleen vasta 15--30 vuoden päästä. Neljäs ehto on tylyin: vakuudet voi saada vain 20 prosentille annetusta lainatakauksesta.
Noiden ehtojen jälkeen ei ollut mikään ihme, että vakuusmalli ei kelvannut millekään muulle euromaalle. Hollannin valtiovarainministeri luonnehti sopua vakuuksien saajan kannalta "epämiellyttäväksi", Itävallan valtiovarainministeri "erittäin kalliiksi".
Pitääkö olettaa, että noissa maissa ei vain ymmärretä mallin erinomaisuutta? Ei. Noilla mailla vain ei ollut poliittista pakkoa kehua sopua joksikin muuksi kuin millainen se oli.
Myönteistä sovussa oli se, että hallituksen työstä kohtuuttoman osan vienyt ja Suomen hyvää mainetta murentanut hanke saadaan pois päiväjärjestyksestä tärkeämpien kotimaisten ja kansainvälisten asioiden tieltä. Oppia voidaan kotimaassa ottaa siitä, millaiseen suohon vaalikampanjan harkitsemattomat ja populistiset puheet voivat pahimmillaan johtaa.