Oulu Huikea urakka katsoa kaksitoista tuntia kotimaisia musiikkivideoita yhtenä ja samana päivänä.
Näin teki Oulun musiikkivideofestivaalin kotimaisen kilpailun tuomaristo torstaina. Perjantaina he jatkoivat parhaimmiston ruotimista. Ratkaisu kuullaan Pumpeligaalassa lauantai-iltana.
Kun katsoo 148 musavideota, niistä löytää yhteisiä elementtejä ja tautologiaa. Kuviot alkavat kummasti muistuttaa toisiaan.
Jo kahden tunnin paketin jälkeen on selvää, ettei kannata viedä bändiä metsään tai suihkulähteen viereen puistoon eikä ehkä kirkkoonkaan, eikä kuvata käveleviä jalkoja - niin tekevät liian monet ohjaajat.
"Olisin kyllä varovainen, jos laittaisin bändin soittamaan treenikämpälle tai ullakolle. Jos viedään kuluneeseen ympäristöön, mielenkiinnon herättämiseen pitäisi löytää joku jippo."
Näin arvioi Oulun musiikkivideofestivaalin kotimaisen kilpailun tuomaristossa istuva musiikintutkija Antti-Ville Kärjä.
"Siitä kyllä tykkäsin, kun muutamissa leikittiin musiikkivideoiden kliseillä. Sillä saatiin itseironiaa peliin."
Helsingin yliopistossa musiikkitiedettä opiskellut nuorimies tekee väitöskirjaa suomalaisen populaarimusiikin audiovisuaalisesta historiasta. Tutkimus painottuu kotimaisiin elokuviin vuosina 1930-60.
Treenikämppä ja ullakkokin kyllä käyvät kuvauspaikoiksi - mutta täytyy miettiä mikä on videon tarkoitusperä. Se sopii, jos tavoitteena on bändin esittely esimerkiksi keikkamyyjille.
Livetallenne ei vielä välttämättä ole musiikkivideotaidetta.
Ei syvempää ajatusta
Kärjän mielestä puolet kisan videovalikoimasta noudattaa samaa konseptia eikä niissä näy mitään syvempää ajatusta.
"Jäi tosi turhautunut olo", hän toteaa Nukun neuvotteluhuoneen nojatuolissa aurinkolasit silmillään.
Ensimmäisen viidentoista sekunnin aikana musiikkivideot yleensä "äkkiä ja vaivihkaa" esittelevät kolme tai neljä pääaihelmaansa tai visuaalista elementtiään.
"Toisaalta on tehokasta pitäytyäkin niissä."
Antti-Ville Kärjä nimittää soittovideoiksi sellaisia, joissa vaan kuvataan, kuinka jätkät soittaa.
"Musta ja punainen väri ovat nyt suosittuja musiikkivideoissa, punaisiksi sävytetyt kuvat. Mutta se alkaa mennä puuroksi, kun kaikki käyttävät samaa."
Kuulostaa ihan siltä, että musiikkivideoista puuttuu värinä, tuoreet ideat, mielikuvitus, irrottelu, härnäys ja haaste. Ovatko ne liian sisäsiistejä?
Veteen piirretty viiva
Musiikkivideoiden meressä on poikkeavia aaltoja jopa yhden tekijän repertuaarissa. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen Lumessakahlaajat edustaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa musiikkia ja siitä viriteltyä videota. Jonna Tervomaan Kupla on musiikkivideona kupla. Molemmat on ohjannut Tuukka Temonen.
"Kun on kysymys populaarikulttuurin ilmiöstä, kantaaottavuus on riskaabelia. Myös kantaaottamattomuus on kannanotto", pohtii Antti-Ville Kärjä.
"Kun lähdetään aika eksplisiittiseen (selvään) sanoman levittämiseen, niitä on aika harvassa. Se menee helposti yltiöpateettisuuden puolelle. Taito ottaa kantaa populaarimusiikin muodoin on arvokas eikä sitä monistakaan paikoista löydy."
Kuplan kohdalla Kärjää askaroitti, mikä on musiikkivideo ja mikä ei. Tämä video nimittäin laajentaa tarinansa biisin ulkopuolelle ja luo oman maailmansa.
"Sitä voisi väittää lyhytelokuvaksi, koska musiikki ei enää ole primus motor ideassa", tutkija miettii. Hänen mielestään on toki ehdottoman tärkeää kokeilla muodon rajoja.
Viime vuoteen verrattuna ei kotimaisella musiikkivideorintamalla ole musiikintutkijan mukaan tapahtunut mitään mullistavaa.