Vakava sairaus, työttömyys, väkivalta, lapsen kuolema, itsemurha lähipiirissä. Taiteen äärellä on helpompi jarruttaa ja seisahtua tilanteisiin, joissa elämä mättää.
Teatterissa, elokuvassa, kirjallisuudessa ja sanoituksissa voi käsitellä asioita, joista muuten on hankala puhua avoimesti.
Kuolemansairauden tai työttömyyden etulinjassa ollaan yhden sortin rajamaalla, liminaalitilassa. Antropologi Victor W. Turnerin mukaan se tarkoittaa kokemuksellista tilaa, jossa yksilö on matkalla kohti arjelle vierasta, uutta olemisen tasoa.
Taiteen läpi voi tunkeutua tälle vyöhykkeelle.
Nollas kerros
"Olimme edellisenä päivänä tulleet yhdessä ensimmäistä kertaa syöpäklinikalle. Itse olin aina ajatellut, että tästä ovesta astumista pelkäsin maailmassa kaikkein eniten. Se osoittautui liukuoveksi, joka aukesi pehmeästi Haadekseen."
Lokakuussa 2006 kuolleen näytelmäkirjailijan ja ohjaajan Reko Lundánin ja hänen vaimonsa Tiinan yhdessä kirjoittama päiväkirjaromaani Viikkoja, kuukausia (WSOY 2006) oli yksi viime vuoden lainatuimpia kirjoja.
Romanissa käsitellään Aki ja Minna -nimisten henkilöiden toimia ja ajatuksia miehen aivokasvaimen löytymisen jälkeen.
Kirjat ovat edelleen jatkuvasti lainassa myös Oulun kirjastoista. Tämä viestii, että teoksessa kosketellaan jotain sellaista, mitä on tarve käsitellä.
Lundán selittää mitä ja miksi.
"Aristoteleen sanoin tragedia on matka onnesta onnettomuuteen. Erään 1900-luvun alun Runousoppi-kommentaarin mukaan marsilaiset saattaisivat kysyä ihmisiltä heidän elintapojaan hämmästellessään: Miksi te silloin, kun teillä itsellänne ei ole murheita, menette teatteriin katsomaan kärsimystä. Vastaus on, että ihmisellä on halu rakentaa silta kärsimyksen ja merkityksen välille."
Armoa itselle
Inhimilliset kohtalot, elämän lainalaisuudet ja tragediat hiertävät myös Kajaanin teatterin dramaturgia ja näytelmäkirjailijaa Anna Krogerusta sekä käsikirjoittaja Mika Ripattia.
Koskettaa ja liikuttaa voi eri reittien kautta, myös lempeällä komedialla ja mustalla huumorilla.
Ripatin esikoisnäytelmässä Tukholma on kaksi ihmistä, joiden voi tulkita elävän liminaalitilassa. Toimitusjohtaja Pekka Hannulalla (51 vuotta) on infarkti alla, mutta jälleen kova vauhti päällä. Hänen henkilökohtainen sihteerinsä Leena Huhta (54 vuotta) saa firman maratontreenien keskelle järkyttävän puhelun.
Aina kun Leena yrittää puhua diagnoosistaan, hänet vaiennetaan ja ohitetaan.
"Me ollaan kaikki epätäydellisiä ja juostaan koko elämämme sitä karkuun. Olemme koko ajan menossa suorittamaan, tekemään itsestämme tehokasta työelämässä ja kaikessa. Meillä ei ole aikaa eikä vaistoa nähdä ja kuulla toisia ihmisiäkään kaiken juoksun keskellä", pohtii Leenaa esittävä Oulun kaupunginteatterin näyttelijä Anneli Niskanen.
"Vasta sitten kun meille tapahtuu joku tragedia, me suoristutaan, katsotaan ympärillemme ja nähdään myös itsemme. Yhtäkkiä pitää hyväksyä, että se salattu ja peitelty epätäydellisyys on osa persoonaamme. Se on se minun voimavarani. Samalla tavalla kuolema on meissä kiinni koko ajan."
Teatteri tarjoaa myötäelämisen mahdollisuuden. Se voitelee ja lohduttaa.
"Teatteri antaa elämäniloa. Näytelmässä nauretaan kipeille asioille. Se on suurinta mitä ihminen voi antaa itselleen, jos hän menee itseensä tragedian keskellä ja pystyy nauramaan. Antaa armon tavallaan", Niskanen toteaa.
Me välitämme
Reko Lundán uskoi, että meillä on tarve tietää toisistamme muutakin kuin juoruja. Että me välitämme.
"En minä yksin tähän syöpään kuole!" hönkäisee työttömäksi jäävä kojeistoasentaja Kari näytelmässä Tarpeettomia ihmisiä.
Teatterissa ollaan asioiden äärellä tiiviisti yhdessä. Se tekee esittäjien ja yleisön kokemuksesta suuremman, kuvailee Oulun teatterin näyttelijä Pentti Korhonen.
"Kun asia nostetaan teatterissa esille, ja jos esitykseen syntyy keskittymä, aihe tavallaan kiteytyy. Intensiivisellä yhdessä pohdiskelulla vahvistamme elämää. Tämä saattaa herättää meidät samalla tavalla kuin uutinen, että sinulla on syöpä", Korhonen vertaa.
"Tällainen herätys on melkein etuoikeus, koska se aukaisee silmät, herkistää ympäristölle. Mitä enemmän porukkaa on mukana, sitä pyhemmäksi kokemus muuttuu."
Carpe diem - tartu hetkeen, neuvoi Horatius. Ihminen ei oikeasti muista iloita jokaisesta hetkestä tai päivästä.
"Se antaisi jo paljon, jos ajattelisi, että olen vielä elossa. Tämä on minun päiväni ja tästä voi nauttia yhdessä muiden kanssa", Pentti Korhonen toteaa.
"Näinhän me toivottais, että teatteri vaikuttais", Anneli Niskanen vahvistaa.