Ei soitto, ei laulu, vaan viih­dyt­tä­mi­nen – 70 vuotta täyt­tä­vä Kari Sal­me­lai­nen on ollut usein oikeaan aikaan oi­keas­sa pai­kas­sa

Kari Salmelainen on ollut usein oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Kuva: Heikki Saukkomaa

70 vuotta täyttävä Kari Salmelainen on ollut usein oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Laulun ja soiton sijasta hänen tähtihetkikseen nousivat laulujen välit,jolloin hän pääsi osoittamaan puhelahjojaan.

Oli torstain ja perjantain välinen yö vuonna 1974, kun 25-vuotias Kari Salmelainen lähti ajamaan Keski-Suomesta Helsinkiin.

Mainostelevisio haki lehti-ilmoituksella työntekijää lavastepajaansa, ja Pardit-nimisessä triossa koskettimia, bassoa ja saksofonia laulamisen ohella soittanut Salmelainen päätti hakea paikkaa.

Soittokeikasta sai 150 markkaa illalta, samassa ravintolassa soitettiin yleensä kaksi viikkoa eikä näköpiirissä ollut kiitorataa tähtiin.

– Homma junnasi paikallaan, enkä enää viihtynyt. Ajattelin, että nyt on tehtävä totaalinen elämänmuutos, ei helkutti, Kari Salmelainen kertoo 44 vuotta myöhemmin.

Suunnanmuutoksia hän oli tottunut tekemään jo aiemmin.

15-vuotiaana hän alkoi ajaa kotikaupungistaan Kotkasta suolarekkaa Kuusankoskelle, ja kun se ei maistunut, hän meni rakennustyömaalle kirvesmiehen apupojaksi kantamaan lautoja. Kun se ei maistunut, hän osti työkalupakin, marssi seuraavalle rakennustyömaalle ja sai paikan kirvesmiehenä.

– Liksa nousi, eikä tarvinnut enää ainuttakaan lautaa kantaa. Silloin oli töitä.

Jossain Salmelaisen mielen perukoilla kyti kuitenkin ajatus viihdyttämisestä. Pikkupoikana Kotkassa hän oli hiippaillut katsomaan sirkusta ja tuuminut, että sirkustirehtöörin työ on jonain päivänä hänen hommansa.

Kymin seurakunnan rippikoulujen leirinuotioilla Salmelainen huomasi ensimmäisen kerran saavansa ihmiset mukaansa.

– Sanoin että hoitakoot muut Jeesuksen, minä hoidan porukkaa leirinuotiolle.

Salmelaisesta tuli Helsingin Alppilan seurakunnan poikatyön ohjaaja, sitten hän siirtyi seurakuntatyöhön Keuruulle. Siellä hänelle soitettiin eräästä perheestä, että isä aikoo päättää päivänsä, tule auttamaan.

– Sanoin että ei päätä, minä tulen sinne puhumaan isän kanssa. Silloin totesin, ettei tämä ole minun duunini. Olen sellainen luonne, että otin sen liian vakavasti.

Salmelainen oli soittanut viulua Kotkan musiikkiopistossa ja käynyt tuuraamassa keikoilla. Hän jätti yötä myöten mielessä pyörineet seurakuntatyöt ja lähti tienaamaan leipäänsä kapakoissa laulaen ja soittaen.

Salmelaisen tähtihetket eivät kuitenkaan olleet laulut vaan niiden välit.

– Huomasin nopeasti, että mun spiikit biisien välissä upposi ihmisiin. Rupesin paikkaamaan niillä sitä surkeaa soittoa.

Salmelaisen taito ei ollut soittaminen tai laulaminen, vaan viihdyttäminen.

– Yleisö on se tähti. Hienointa oli, kun näin että nuoripari lähtee käsi kädessä ja että heillä on hyvä fiilis. Yleensä sain melkein joka kerta luotua sen fiilingin. Tiesin että osaan tämän.

Salmelainen tiesi myös sen, mitä hän ei osannut.

Hänellä ei ollut levytyssopimukseen riittäviä soittajan taitoja eikä koulutusta.

Siksi hänen mielessään tykytti vain ajatus jalan saamisesta MTV:n ovenrakoon, kun hän lähti 44 vuotta sitten ajamaan yötä myöten kohti Pasilaa.

Salmelainen ei voinut aavistaakaan, että työnhakureissusta alkaisi sattumien sarja, jossa hän oli useaan kertaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Että hänellä olisi onnea oman päämäärätietoisuutensa lisäksi.

– Mietin että mitähän olen tekemässä, kun astuin Maikkarin ovesta sisään. Katsoin että täällähän on hienoja kameroita, ja tuolla istuu Spedekin, Salmelainen muistelee.